a f o u o f a

Pekka Haavistosta, ilman lokaamista tai keplottelevaa politikointia

2012-01-25T00:50:00.003+02:00

Puhutaan Haavisto-ilmiöstä, puhutaan vastajytkystä. Ylistetään, levitetään sanaa, liitytään vapaaehtoistoimintaan ja lahjoitetaan 100 000 euroa pienlahjoituksia Haaviston kampanjakassaan yhden yön aikana. Tykätään, kasvatetaan Facebook-kannattajien määrää 25 000 kahdessa päivässä ja kiritään Niinistön ohi. Myös Niinistöä fantsutetaan. Ei vaan samalla innolla kuin Haavistoa. Mitä tämä tarkoittaa?

Niinistöllä on selvät omat kannattajansa. Näyttää siltä, että suurin osa Niinistön äänestäjistä on tiennyt jo iän kauan, ketä äänestää. Kokoomuksen kannattajat ovat usein ihannoitavan puolueuskollista sakkia. Vanha kunnon Sauli on vanha kunnon Sauli, vaikka voissa paistaisi, ja se tuntuu riittävän. Ei siis ole ihme, että Niinistö on ollut niin selvä äänirohmu, ettei hänen menestyksestään juuri jakseta medioissa keskustellakaan.

Monille Pekka Haavisto oli täysi tuntemattomuus ennen presidentin vaaleja - etenkin nuorille. Siitä huolimatta, on jokin vauhkoonnuttanut tämän kansanosan. Haaviston äänestysnumeroa ripustetaan ikkunoihin ja ommellaan takinhihoihin. Muusikot järjestävät tukikonsertteja ja suomalainen taideyhteisö on lähes yksimielinen Pekan presidentillisestä potentiasta.

Vahvoja kriitikoitakin löytyy. Haavistolla on kuitenkin eräs lyömätön valtti – juurikin ne asiat, joita häntä vastaan käytetään, ovat jopa juuri niitä seikkoja, jotka viehättävät hänen äänestäjiään.

Epäilijöiden mielestä on huutava puute, ettei Haavisto ole käynyt loppuun aloittamiansa valtiotieteen-opintojaan. Haavisto on myös homo ja hänen puolisonsa on törttöillyt humalapäissään liikenteessä. Vuosina 1995–2007 Haavistoa ei pahemmin näkynyt Suomen poliittisessa kermassa. Ennen kaikkea Haavisto on vihreä. Ei kai kouluttamatonta homoseksuaalia viherpiiperöä voi valtionmieheksi päästää.

No kun kyllä voi. Juuri vieläpä näistä syistä – muiden syiden ohessa.

Totuus on se, että suomalainen nuoriso on tympääntynyt. Suomalainen nuoriso ei enää jaksa yhteiskuntaa, jossa jokaisen on pakko olla täydellinen. Se ei enää miellä melankolian, masennuksen, suorittamisen, markkinakeskeisten lähtökohtien ja introvertin epäsosiaalisen aineksen maata omakseen. Kun ulkomaalaiselta kysytään, millaisia suomalaiset ovat, kuuluu vastaus jotakuinkin seuraavasti: Suomalaiset ovat hiljaisia ja alakuloisia.

Mutta kun ei olla. Edellinen sukupolvi ehkä oli, vanhempamme kasvattivat isovanhempamme, jotka olivat kokeneet sodan kauhut. Sodan mielettömyyttä edelsi kansalaissota, jota edelsi Venäjän sorto ja pettuleivän makuinen nälänhätä. Kai silloin oltiinkin vähän masentuneita. Se vaan ei kosketa meitä enää.

Nykynuoriso uskaltaa haaveilla. Utopia on sana, jolla ei ole enää pelkästään naivistinen sävy. Se on pyrkimys. Pekka Haavisto valitsi käytännön elämän, matkustamisen, kokemisen ja politikoinnin opiskeluidensa edelle. Ei kysymys ole siitä, ettei Haavisto olisi pärjännyt koulussa; Pekan puolesta puhuu hänen kunnioitettava neljän laudaturin ylioppilastodistus. Hän vain näki toisenlaisen elämän mahdollisuuden jo yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Suomen nuoriso on nykyjään ulospäin suuntautuneempaa kuin koskaan. Tästä kertovat kansainväliseen politiikkaan kohdistuneet nuorisojärjestöt, vilkas matkustelu ja innostus vaihto-oppiluuteen. Haavisto on malliesimerkki siitä, miten suomalaiset nuoret haluavat elää: Interrailaten ja ihmisiin tutustuen, vihreitä arvoja korostaen, solidaarisesti yhteisvastuuta kantaen. Elämä on muutakin kuin uurastamista. Kuvitteellisen sekopään ja vankkumattoman idealistin Tyler Durdenin sanoja lainatakseni:

You're not your job. You're not how much money you have in the bank. You're not the car you drive. You're not the contents of your wallet. You're not your fucking khakis.

Suomen nuoriso ei löydä pyhyyttä kodista, uskonnosta tai isänmaasta. Modernit arvot ovat huomattavasti käsitteellisempiä: Ekologisuus, onnellisuus, kansainvälisyys, välittäminen, suvaitseminen. Mitä siitä voi päätellä? Ehkä me halutaan homo presidentiksi. Nuoriso ei enää jaksa seksuaalivähemmistöjä syrjivää, ksenofobiallista leimaa yllensä. Edellä mainittu selittää myös tämän: Jos presidentin puoliso on kerran ajanut humalassa autoa - ketään ei kiinnosta. Nuoriso ymmärtää, että jokainen tekee virheitä. Mikä vielä selvempää: Haaviston puoliso ei ole Haavisto itse.

Niinistön ja Haaviston ansioluetteloita, elämänhistoriikkeja ja mielipiteitä tullaan koettelemaan seuraavan kahden viikon aikana lukemattoman moneen otteeseen. Faktaa on: Tuli kummasta tahansa Suomen seuraava presidentti, tulemme saamaan taatusti pätevän ja viisaan miehen keulakuvaksemme. Molempien ansiot ulko- ja sisäpolitiikan parissa ovat mittavat. Ei Suomella ole hätää.

Miksi siis mouhota suuntaan tai toiseen?

Eritoten yksi asianlaita tekee pesäeron ehdokkaiden välille: Jos Niinistö valitaan presidentiksi, menee Suomella ihan mainiosti seuraavat kuusi vuotta. Jos Haavisto valitaan presidentiksi, menee Suomella ihan mainiosti seuraavat kuusi vuotta, mutta jos näin käy, on Suomen maine perifeerisenä sisäsiitoskansana lakannut samalla kun uusi avoimempi, hyväksyvämpi ja kansainvälisempi imago on syntynyt.

Ei Sathinee Chankrachangwong

2012-01-19T16:20:00.001+02:00

Pienoinen Flarf-henkinen kokeilu. Kirjoitin kuvaelmaa jostakin käyttäen Wikipedian "satunnainen artikkeli" -toimintoa.

--

Ei Sathinee Chankrachangwong, mutta Svetoslav Todorov. Kenties 321 eaa., mutta varmasti Republic Plaza. Jokseenkin Saale vaikkakin Hunajapallokala. Taatusti Unohtumattomat 3. Oletettavasti Maximilian von Spee ja kaiken järjen mukaan Palleköli. Toistuvasti Berndt Sarlin ja ajottain Terrorisminvastainen sota. Mielestäni The City (televisiosarja Music Television -kanavalla) tai Sotakorvaus. Yllättävää kyllä, Asetyylisalisyylihappo. On myös ehdotettu että Kaltimon pahvitehdas, Hakovuori ja Längdenin majakka. Epäilyksiä herättäen Barry MacKenzie. Uutisoidusti Sula (täsmennyssivu) ja legitiimisti Louis, Burgundin herttua. Voisi olla myös Jean Arthur Pommeri-stadiaali. Jotkut uskovat, että Peter Thuruthikonam. Kiistelyn kohteena Yn. Eritoten Guild Wars Factions ja vaihtoehtoisesti Biisoni. Ehkä jopa Kuru. Pienin todennäköisyyksin Savannakhet. Kiitetysti Avicenna. Käsitteellisesti ja konseptuaalisesti FESPACO. Voisi olla Diana (nimi). Erheellisesti Olympialaiset 1980, ehdottoman faktoidi Finnshits. Kantaa ottamatta Askalafos. Uusiokäytöllisesti Can’t Let Go. Aamutuimaan Club de Fútbol Monterrey. Palkittu Yuta Watase ja siitä johtuen Guantánamo, ei sovi unohtaa, koko kansan Professori Zoom. Tatneft, kenties? Kilpailijoiden väitteiden perusteella Exergia. Viimeistelemättömänä Humiseva harju (vuoden 1939 elokuva). Noin Nurmikeilailu. Kokoluokkaa Öljynjalostustuote, sivuttaismitta EJT Makedonia lasten Eurovision laulukilpailussa. Pimeässä Salsa Sinisalo. Kypsennettäessä hitusen Tawny Roberts. Ajattelemattomana Tapiotar ja vähäsanaisena Over the Hills and Far Away (kappale). Uusiokäytössä Halikonlahti, miellyttävän Seututie 104. Kritiikkiä herättäen Marsalkka Mannerheimille myönnetyt kunnianosoitukset. Jotenkin Sinkkisälpä. Aina M85 (tytärammus). Uskomattoman Osman Saleh Mohammed; häkellyttävän Knud Baade. Pliisusti Suomen Moskovan-suurlähetystö. Arvoristiriidallisesti Melanippos, vaikkakin suivaantuneiden mielestä Topparoikka (yhdistys). Aivan läsähtäneen Viiksiympyräsuiset. Lääketieteellisesti todettu Alkuankkoja ja esilintuja. Verenluovuttajien mukaan Hipparkhos (tyranni), paatumaton Katie Boyle ja kaunistelematta Nirvana (yhtye). Vuosittain valittu Nokia 5310, raadin ylistämä Götzis. Turnajaishenkisesti Rillit huurussa ja Mäkihypyn Continental Cup. Eritellen Seung-Hui Cho, jäsentäen Here, There and Everywhere. Avuttomassa tilassa Lone Wolf (kuvitteellinen etsivä). Ei niinkään Camp Davidin rauha vaan Kaarle IX (Ranska). Ystävällisesti sanottuna Kaisaniemenkatu. Kutakuinkin Muskogee-kielet. Vuoteen 2050 mennessä Keskusrikospoliisin Rikosmuseo. Nojoo, myönnettäköön: Grahaminmaa. Loppuluonnehdintana: Karvamaksaruoho.

Anarkisti tässä hei

2012-01-19T14:56:00.002+02:00

Jotain luomaani kesäkuulta 2010. Valittiin Harhakuvassa viikon 49/2011 kaunokirjalliseksi työksi. Kai sekin pienoinen meriitintynkä lienee. Kuva on osa työtä.

--

en aio herätä
aamulla

enkä mene nukkumaan
yöaikaan

en pese hampaitani
hiukseni ovat takussa

olen uskalias
boheemi

vihaan rahataloutta
ja valtiota

yhdessä ne ovat
pahan alku ja juuri

kuittaan kauppakuitin
väärällä nimellä

ja puen paidan
väärinpäin

uskallan eläytyä
uskallan elää

olen kotonani
kaikkialla

koska minulla
ei ole kotia

en aio sitoa itseäni
normaliteettiin

ja sitten
huomaan

jääkaapissa ei ole maitoa
voi vittu

Vienot neidot & maailman keisarit & pari muuta ihmettä

2012-01-18T13:51:00.010+02:00

Tämän runon metodologiasta muutama sananen: Lueskellessani jotain sinällään ei-taiteellisesti-niin-inspiroivaa, politiikan opiskelun perusteosta, sain mielenikuvaruudulle varsin metkan ilmestyksen lentokoneita käsillään katkovasta gladiaattorista. Kuvan synty voidaan johtaa suoraan puhtaaseen alitajuntaan - luonnottoman iso ja vahva olento, King Kong, muinoin pisti helikoptereita poikki ja pinoon klassikkofilmatisoinnissa. Gladiaattorin mukanaolo lienee täysin satunnaista.

Koska mielikuvan randomius toi mieleeni sekä viihteellisiä että runollisia arvoja, pohdin, että voisin vain silmäni sulkemalla ja kertomalla mitä näen luoda viihteellisen ja hieman erilaisen runon. Tästä johtuen muutaman päivän aikana kirjoitin ylös, mitä villiä mielessäni näin (tietysti myös ko runollisen motiivin ajamana) ja kokosin niistä tämän pienen luomuksen.

Kuvaan etsin ainekset Googlesta. Jos jollain on tekijänoikeuksellisia jyviä hampaan kolossa, voi mainita asiasta allekirjoittaneelle

--

Jykevä gladiaattori kypärä päässään poikkoo jumboisia lentokoneita lihaisilla käsillään.
Pyramidinhuiput strobovalovälkkeessä, Kheops hämmeksyy, sitten kekoaa pikkukivistä tien Kuuhun.
Sekä pyörivä avaruus, jossa paikallaan pysyvä pienoismalliraketti lasersädesateessa, tietenkin.
Myös punaiset lyhdyt Nipponin vanhoissa kaupungeissa – geishatyttö seisoessaan yhdellä kädellä harjoittaa mitälie.
Kaukana valtamerellä hainpyyntialus ja vesissä hullulti popcornia, kapteenilla kelpo kuontalo, komea parta ja piippu.
Assosiaatioita – Rene Magritte pariisilaisessa museossa, ehkä Louvre, nainen kävelee edestakas, apachen tanssijoita kaduilla, siis niillä joilla boheemit elivät.
Miljoonien ritarien kilta, harjoittavat iltapäivisin vaakunamaalausta, toki tarkkoija heraldisia sääntöjä noudattaen.
Vesiputoksia kaukana Andien piiloissa, jokaisen takana lymypaikka salainen. & Äärettömän sininen Titicaca.
Lalibelan basalttikivitemppeli, jossa muinaisten juhlamenojen pauhut, myös tuli & varjokuvat. Powered by Pepsi.
Tsingis-kaani tsembaloimassa ortodoksien juhlamenoissa, suitsuttaa silmät säkenöiden. Joku villi hurmos.
Scartlett Johansson vilauttaa hitusen Oscar-gaalan jatkoilla. Mikäpä sen kivempaa.
Mielettömän määrät mäkkäreitä Namibin aavikolla, hiekkakansa mättää burgeria. Ronald läästii hipiään UV100:aa.
Hienoimmista hienointa: Dennis Hopper Harleyn selässä. Ajelee hautausmaalla. Pärisyttelee eri tajunnan tulirenkaista.
& niin kasarieksploitaatio roiskii punaista, hurmehduttaa yleisurheilukentän korret, jantteri nostetaan niskasta naulaan, hui.
& jättiläiset talsii rypsipellossa & tyttöpuoliset katselee sulhoja kaivoista.
Näkisittepä tämän: Intiaanit loikoilemassa futoneilla, silittelemässä kotikissoja – ahnaat kädet goji-marja kulhoissa.
Maya-prinsessat kultaisissa kurpitsavaunuissaan, kuhisevat hiusmuodista. Elämän realiteetteja.
Loppuvisioita: Nebraskan tasangoilla Cowboy, tekee arvioita jättiläishämähäkkien suuresta populaatiosta.
Idässä Japanin keisari & germaanijohtaja katanamittelössä Fujin lumisilla rinteillä, liidellen.
Adrianmeren pohjassa korallisoitunut traktori, traktoria ajamassa vanha merirosvo.
& vanhan tv-sarjan robotti.

Kertomus Henristä

2012-01-10T11:51:00.001+02:00

Jatketaan nostalgiapuuhissa. Tällä kertaa sanoja vuodelta 2009, jolloin allekirjoittanut kirjoittaja oli arviolta 17-vuotias.

Rantaan ajautuneet järviruo’ot muodostivat hiekalla selkeän silmällä havaittavan jatkumon, linjan, joka osoitti millä korkeudella vesi oli silloin ja tuolloin. Kolmisen kuukautta sitten kevät teki tulojaan, ja samoihin aikoihin Henri jätti pitkäaikaisen tyttöystävänsä, Roosan. Evoluutiopsykologi selittäisi tuon lähipiirille täydellisenä yllätyksenä syntyneen päätöksen miehisellä tarpeella jatkaa sukua mahdollisimman monen naaraan kanssa. Kansanmies luultavasti ilmaisisi saman teon sanoilla “halu nussia.” Henri oli viimein tunnustanut itselleen, ettei hänen ja Roosan suhteella ollut mahdollista tulevaisuutta - ei ainakaan tässä elämän vaiheessa. Hän oli ori, jonka luontaiset tarpeet huusivat viehätyksen nimeä, viehätyksen, joka oli muuttunut tylsäksi rutiiniksi jo aikaa sitten. Tuolloin ajatus vapaudesta ja sitoutumattomuudesta mylvi Henrissä kuin tulikiukkuinen raivohullu. Suhde päättyi, molemmat itkivät, Roosa itki kauemmin, Roosa löysi uuden miehen, Henri seuraili järviruo’on kerääntymistä rantahietikkoon.

Suunnitelmat menivät pieleen, mutta ketä se yllättää. Uuden tyttöystävän metsästys ei ollutkaan niin vaivatonta. Henri tunsi pettymyksen ivailevan hänen kustannuksellaan. Lintu taivaalla naureskeli hänen tragedialleen. Järviruoko teki sen myös. Hiekka varpaissa tuntui ikävältä. Henri käveli laiturin päähän ja loikkasi kaaressa veteen - kaari oli tyylitön ja Henri tiesi sen. Siitä huolimatta hänen oli hyvä olla vedessä, kellua, olla kevyt. Vedessä Henrin vyötärökilot eivät saaneet osakseen huomiota, vedessä hän oli harteikas ja miehinen mies vailla vikoja.

Henri antoi silmiensä sulkeutua ja ajatustensa hiljetä hiljaiseksi surinaksi taustalle. Hetken henkisen ja ruumiillisen ajelehdinnan jälkeen miehinen mies vailla vikoja näki henkeään haukkovan Roosan nelinkontin alastoman jääkiekkoilijan edessä. Jokin riisti osan Henrin miehisyydestä. Se masensi nyt vähemmän miehistä miestä, joka painoi päänsä veden alle ja toivoi Vetehisen vetävän hänet pohjaan järviruokojen juurien sekaan. Siten hänkin voisi ajautua rantaan kuin uponneen laivan keulakuva ja muodostaa hiekalla selkeän silmällä havaittavan jatkumon, linjan, joka osoittaisi millä korkeudella vesi oli silloin ja tuolloin. Kuitenkaan kurimuksen kurkku ei huolinut Henriä vedenalaiseen maailmaan, ja niin tämä nousi pärskien ja punattuna vedenpintaan.

Uimarappusia ylös kivutessaan miehisen miehen hartiat lakosivat lopullisesti ja vatsa palasi entisiin mittoihinsa. Pettymyksellä oli taas sanottavansa Henrille. Lintu taivaalla pilaili hänen kustannuksella; Henri katsoi pahasti järviruokoa.

Dialogi

2012-01-10T11:32:00.002+02:00

Pienoinen dialogi myös vuodelta 2008. Muistan tuolloin lukeneeni rutkasti Charles Bukowskia. Vaikutuksen voi aistia tekstistä selvänpuoleisesti.

"Joidenkin elämä on mitätöntä", sanon.

"Eikö kaikkien ole?"

"Olet oikeassa."

“Tässä mekin vain istumme. Juomme.”

“Niin se kuuluukin olla.”

"Kuinka monetta juot, Schmolck?"

"En tiedä..."

"Tiedätpäs."

"Niin, kuudetta."

"Hyvä luku."

"Tiedätkö...", sanon, "joidenkin elämä on niin merkityksetöntä."

"Onhan se."

"Joidenkin elämien kovin haaste on kävellä kaksitoista metriä jalkakäytävän kynnyksellä kaatumatta kumoon autotielle."

"Tuo kuulostaa todelta“, hän kommentoi puheitani, “mutta kuinka monetta joitkaan, Schmolck?"

"Seitsemättä."

"Etkä juo, valehtelet."

"Montako sitten olen juonut?"

"Ainakin kahdeksan."

"Hyvä."

Hiljaisuus välillämme. Sytytän tupakan.

"Schmolck..."

"Niin?" annan luvan jatkaa kysymystä.

"Pystyisitkö ampumaan vaimosi?"

Vedän sauhut.

"Ai niin kuin päähän?" täsmennän.

"No ei sillä niin väliä."

"Onko pää parempi, kuin muu kroppa?"

"Kyllä se käy."

"No hyvä."

"Niin ampuisitko?"

"Tietysti."

"Ampuisit? Oikeastiko?"

"No hemmetti."

"Eikö sillä ole väliä?"

"Ei sillä niin väliä."

"No hyvä."

Naputtelen baaritiskiä tupakka-askillani. Vilkaisen kattoa, katossa ei ole mitään mielenkiintoista. Pyörittelen loppuja oluesta lasissa.

"Hei Schmolck", hän kiinnittää huomioni itseensä, "ampuisitko vaimoasi jalkaan?"

"En varmaan."

"Jaa..."

"Tilataanko toiset?"

"Vain jos minä maksan."

"Ei käy, minä maksan."

"Hieno juttu, niin ajattelinkin."

"Eipä tuo mitään."

"Olet, Schmolck, eri kaveri."

“Lupaan - se pitää paikkansa ainoastaan, kun olen kännissä.”

“Siinä tapauksessa on ilahduttavaa, että olet kännissä.”

“Itsekin olen ihan iloinen siitä.”

“Mikään ei voita kunnon olutta.”

“En voi väittää vastaan...”

“Jep...” hän vaikenee, sitten röyhtäisee.

"Niin en ampuisi."

"Mitä et ampuisi?"

"No vaimoni jalkoja."

"Mikset?"

"No kun sen sääret on niin nätit."

"Sileät?"

"Paskat."

"Sievät?"

"Ne on nätit."

"Jaa."

"On, usko pois."

Nostan oluen huulilleni. Ystäväni avaa suunsa.

"Schmolck..."

"Kerro."

"Tai no ei mitään."

"Ei kun kerro."

"Ei kun ei mitään."

"Haluaisit panna vaimoani?"

"No onhan sillä nätit sääret."

"Totisesti on."

"Tiedätkö..." hän ei ehdi sanoa kysymystään loppuun.

"Se on hassua", totean väliin.

"Niin mikä?"

"No se, että vaikka kuinka monta litraa olet elämäsi aikana ostanut olutta, niin aina se loppuu."

"Tilataan yhdet vielä", hän ehdottaa.

"Kuulostaa hyvältä."

"Niin kuulostaa", hän on ylpeä ehdotuksestaan, “se kuulostaa suorastaan aivan nerokkaalta idealta!”

“Saanko tarjota sauhut?”

Heilutan tupakkaa hänen edessään.

“Ei kiitos”, hän sanoo painokkaasti, “vaimoni ei pidä, kun poltan.”

Otan itse yhden savukkeistani.

“Kuulostaa harmilliselta...”, pahoittelen.

“Se on.”

"Satutko tuntemaan Jonathanin?"

"En taida tuntea."

"Se on se ruotsalainen."

"En taida tuntea."

"No kuitenkin", sanon, "se on itserakas kusipää."

"Miksi? Miten?"

"Se on niin itserakas, että se katselee itseään peilistä silloinkin, kun se syö jogurttia."

"Niinkö?"

"No helvetti."

"Niin..."

"Jep..."

Hiljaisuus. Hetki vierähtää. Tyhjennän tuoppini. Pudotan viimeisiään vetelevän röökini sen pohjavaahtoihin. Ihastelen juomatonta vaahdon ja tupakan yhdistelmää. Olen aika humalassa, mietin.

"...Se on aika kusipää se sellainen", hän kertoo.

"Niin kuka?" ihmettelen.

"No se ruotsalainen, josta kerroit."

"Mikä vitun ruotsalainen?"

"No se... Jonathan."

"Ei se mikään ruotsalainen ole, sen lisäksi", totean, "Eihän 'Jonathan' edes ole ruotsalainen nimi."

"Montako ollaan juotu?"

"Ainakin tuhat."

"Se on erinomainen määrä."

"Aivan helvetisti."

“Kyllä kelpaa.”

"Kuule...", sanon ja sylkäisen tyhjään oluttuoppiin, "sä et ole ollenkaan hullumpi jätkä."

"Kiitos. Rosemary sanoi, että olen sekopää."

"Rosemary kuulostaa naiselta."

“Se on mun vaimoni.”

“No ei se sitten tiedä mitään.”

“Niin kun se on nainen ja kaikkea...”

“Erityisesti sitä kaikkea.”

“Niin. Erityisesti vaimo”

“Vaimot, vittu...”

“Naisissa on huonot puolensa”, hän lisää.

“No helvetti...”, köhin, “mitä muutakaan.”

“Niin...”

“Paitsi toki pillu.”

"En ole saanut aikoihin."

"Saat jyysätä Janicea."

“Kuka se on?”

“No mun vaimoni.”

"Eikö se sitten haittaa sua?"

“Ai että panet sitä?”

“En ole pannut sitä.”

“No niin, mutta panisit sitä.”

“Niin sitä juuri...”

“Vitut. Anna mennä.”

“Eikö se varmasti haittaa?”

“No ei.”

“Miksei?”

"No Janice ja minä...", sanon, "ollaan oltu yhdessä ainakin. Tosi kauan."

“Tuttu tunne, tuttu tunne...”

“Mut meillä meni kaikki tosi pitkään tosi hyvin”, puolustelen, “siis todella hyvin.”

“Niin...”

“Tai et sekin on hyvin, että ollaan vielä yhdessä.”

"Niin...", hän sanoo, "onhan sillä sentään nätit sääret."

Piilotettu Penis

2012-01-10T11:20:00.003+02:00

Vuoden 2008 satoa. Nopean laskutoimituksen jälkeen totean olleeni 16-vuotias. Kevyesti muokattu versio.

Ps. Ei ole viharuno. Ei saa loukkaantua.

Vaikken haluakaan olla konservatiivinen

tai mitään siihen verrattavaa

kummeksun niitä miehiä

joita voi erehdyttävän vahvasti luulla naisiksi

enkä tuolloin millään haluaisi uskoa

että sekin typykkä

kusee seisaaltaan

eikä käytä

tampaxeja eikä libressejä eikä vuokkosia

juuri se neito

jota melkein olisi ollut valmis panemaan

(ainakin jos kukaan ei olisi näkemässä)

en siis voi olla miettimättä

sheivaavatko hekin säärikarvojaan

ja ovatko he tutustuneet epilaattoriin

ja pohdin haluaisivatko he käyttää

tampaxeja tai libressejä tai vuokkosia

ja läpsivätkö hekin poskille kun heille puhuu tuhmia

ja syövätkö he jäätelöä suruun

ja suklaata seksin puutteeseen

ja kasviksia laihtuakseen

ja tofua periaatteesta

ja onkohan tuonkin hameen alla penis

Inho

2012-01-10T10:27:00.004+02:00

Jos tekstipohja niin soisi, olisi tämä runo sommiteltu noin tasasivuisen neliön muotoiseksi. Tekstin idea on tuoha 'inhon' tunne lukijan mieleen sana-assosiaatioiden avuilla.

selkäranka skolioosi dysraspismi vauva avohaava mätä kuolema uhrilahja kokko rasva hampaat pakko pilaantunut hedelmä raiskaus tytär pedofiili rakkaus tarha valehtelu huuto ihmiskauppa kapitalismi minä ego jonotus kuuma meteli ihminen yksin koulu itku syrjäytynyt hylätty tyhjyys homo häpeä synti viallinen raamattu rangaistus neula kynsi työnnetty raaja halvaus amputaatio lääkäri sota nixon ydinase epämuodostuma päiväkoti tulipalo veresliha hyväksikäyttö lapsi kahle kellari aika ruumiskärpänen toukka silmä uloste seksi suu oksennus amfetamiini narkomaani ihmiskauppa tyttö himo silmät porno puhkominen viiltely vagina ympärileikkaus kannibalismi käsi saha luu poikki mätä siitin vietnam napalmi ihoton kidutus ihmiskoe japani lobotomia ammus teloitus huvitus nationalismi halveksunta ruma huora tauti isä vale itse mies viha nainen lihava tuska anteeksi poliisi väkivalta väsymys virhe auto jalankulkija kiina koira ruoka nälkä viaton uloste ikuinen ahdinko siirtomaa apartheid paremmuus ihminen jumala kosto oikeutus unohdettu pakolainen rotu eläin likainen täi työtön rikos isoäiti hakattu jalat ihminen polvet konttaus nyrkki nauru hylätty vuorokausi poliisi väärä sperma veri kasvot rikas mielihyvä orja naula sodomia huuto köysi terä akillesjänne lattia yksin jano viikko pimeys betoni epätoivo kylmä kaiku piikki ruumis liha ihminen ruoka torakka kylpyamme keuhkot haukkoa hiukset käsi kipu todistusaineisto paavi vale ylimystö poika rippi salaisuus initiaatio pederastia nuori kasvu epävarmuus vanha siemen perhe epäily pelko aviopetos impotenssi vaimo syöpä sairaus kuolema vuode lääke jano kuiva kasvot hiukset huuli vesi veri kuolema synnytys seksi äpärä aikuistuminen velka elätys halveksunta syytös valtio korruptio pelottelu uskonto rikkaus väärinkäyttö arvoton henki ehkäisy kielto syylä murrosikä akne rikos menetys vankila lapsenlapsi abortti sakset mielisairaala huuto kieli halkio sylki seinät sidottu itsemurha isoäiti vanhainkoti suolisto dosetti katkeruus hauta liete hyönteiset aika unilääke ongelma kiire kuoleva ihmisyys

Syntagma

2012-01-05T01:32:00.003+02:00

Havainnoillistava runohtava teos syntagmasta. Ei erinomaisen hyvä sellainen, mutta kehittelen ideaa ja etsin parempia lauseita käytettäväksi.

--

Ajatusbumerangi plaa plaa

2011-12-24T13:22:00.001+02:00

silloin liitukaudella

2011-12-15T17:26:00.001+02:00

dinosaurus, giganosaurus,

nojailee heikotustaan monoliitteihin,

jo ennen ihmiskunnan aamunsarastusta.

olo kuin morttelissa,

kolmisarvi kasvinsyöjä haukkoo happea liitukauden vaihteessa.

pan-kulttuurisessa seka-ajassa

esikrokotiili möyhää mudassa,

tsombailee zombina silmittömässä sumussa,

huh,

povaa lasipallosta lähenevää morkkistaan,

odottaa lopun joukkotuhoa.

laavapurkausten sykkeessä,

kasvihuoneilmiön hiilidioksidihelvetissä

rex kimmahtaa,

tuokaa tuopillinen lähdevettä!

olkaa kiltit!

kuumuus vetää veltoksi kuin virustauti;

voi vitun subtropiikki.

esihistorialliset liskot tapittaa

telkusta aamupäivän saippuoita,

kurkussa kuplii.

streittari velociraptor kummaksuu kollektiivisen heikotuksen määrää:

meno on verkkaista,

saniaisten katveessa

megalomaaninen

walk of shame.

kuoleman odotus on kiistaton.

on taas käynyt nähtäväksi,

että liskojen yötä seuraa

matelijoiden aamu.

väsymysjuna

2011-12-05T11:34:00.001+02:00

väsymys on kuin betonikuutiot jaloissa.

onko se tämä mitääntekemättömyys kun vie voimat?

väsynyt kulkee kuin auto josta loppuu bensa(iini).

katsokaa vaikka!

raahaudun mukana, pidän varjoni hartioista kiinni

ja vaikka kahvin juonnin määrä runsaana pidettiin

ja fyysistä kuntoa edesautettiin

ja luettiin fiksuja

olen vahvaveistos auringossa:

minä va l u n .

olen jo pitkään ollut katulaattojen raoissa,

kun minut havainnoidaan

(silloinkin sen tekee varmasti poliisi,

ei noin saa tehdä.)

teen kuitenkin. on tämäkin kolhoosi.

nousen barrikadeille ja huudan:

proletaareille pirtua!

prekaareille pillua!

voin tehdä niin,

koska oon barbaba

hihihihihi

ja niin vitsin dada

ja kun riimit hedelmöi kiksei

meitti röpelöi chicksei

ja aaro hellaakoski

voivoitteli

kun aaro hellaa koski.

…

näkemisiä

2011-11-29T13:32:00.001+02:00

t u i j ot a n

t u i j o t a n

yllättäen

vessan

ovessa

a f o u o f a

2011-11-29T00:35:00.005+02:00

Pascalin kolmion avulla luotu matemaattisen järjestelmän sovellus.

--

rosvovagina

2011-11-21T22:34:00.001+02:00

taiteilija roiskii paperille pekoraalia

aloittelevan dekadentin kadehtiva kaste

täytyy luoda!

tuo väsynyt artsonautti huutaa inspistä sarpanevojentuikkeessa

syvä hiljaisuus on hyvä työpöytä

mutta siitä hajoo pää

siks progemusisointia lp:ltä

bassojen polemiikkia

ajatus ei todellakaan pysy kasassa

miksei type 80 polaroidia enää valmisteta

threadfilioi jos jotain kätsyä löytyisi

mut netissä ei oo kuin alastomia tyttöjä

turvautuu kepulikonsteihin

kutsuu esiin mielikuvitusystävät

oi mitkä juhlat!

melassitupakat tupruavat

vesiselvä hukkui jo

nyt olemme konjakista selvillä

joku otti kukka- plus deemilinjan

sillä silmät kuvaputkeilee

pisteitä siellä täällä

ja hermopäätteissä pistelee

niin kaupungissa riemu ja syke

täällä vain tuokiojeesus

se joogailee mielensä turhaketarhoissa

ja lyriinen kunkku vannoo kirjoittavansa siitä runon

joo joo

keittiössä tosihipsteri virkaa nornia

se on sopivasti erilaista

ja lähtee deelimatkalle nórrin jalanjäljessä

ja peittoaa lappalaiset

ja perustaa norjan

sitten voidaan vaikka ihastella omaa kättä

oivaltaa gnosis ja olla erityisiä

samalla ärhäkimmät psykoaktiiviritarit skoolaabentsokodeiinipikarit

ja samoavat niissä saappaissa turvaan mielikuvituksellisillelinnavuorille

ehkä löytävät kaapista narnian

ja luovuuskohtauksen yllättäessä

deekudekadentti lätkii paprulle sanan ”rosvovagina”

myhäilee tyytyväisenä

kellahtaa uneen

5:00 am

2011-11-21T16:51:00.001+02:00

aamulla kello viisi
olen jalkeilla

ja matkalla kotiin

kapuan teatterin katolle
istun alas rakennustelineelle

hengähdän syvään

haluan rauhassa
muistella sinua

annan hetken
tehdä minusta uuden ihmisen

en halua menettää mitään
mutta siitä ei sovi
huolia

vain sinä tiedät
missä olen

se lohduttaa minua

kun kävelen kotiin
rytmittää aamunvalo matkaani

ja aurinko nousee
askelieni tahdissa

katson maailmaa
uusin silmin

en ole ikinä nähnyt mitään kauniimpaa
vain mieleni ylittää sen

sillä ajattelen sinua

2011-11-21T16:38:00.001+02:00

70 kappaleen sarjoissa tuotettu klooni kyllästyi kloonitehtaan väen jatkuvaan vähättelevään asenteeseen,
kun kukaan ei tuntunut arvostavan heitä yksilöinä,
vaikka heillä oli eri sarjanumerotkin tatuoituna nilkkaan.
hän vetosi oikeuteensa saada jakamatonta huomiota persoonana,
jonka ominaislaatuisuus tulisi yleisesti tunnustaa,
samalla kun sanat, kuten "massatuotettu",
tulisi ehdottomasti asettaa kunnianloukkauksen piiriin.
muut 69 kloonia tekivät samoin.

Taiteesta korpikuusen kannon alla

2011-11-21T15:37:00.001+02:00

1980-luvulla Suomen tulevaisuutta kartoittava tutkijajoukko päätyi selkeään lopputulemaan: 2000-luvun Suomessa pääasiallinen teollisuudenmuoto tulee olemaan alati kasvava ja ikiajankohtainen paperiteollisuus. Nokiaa, Linuxia, Angry Birds’ä tai muutoin maailman kehittyneintä teknologiatuotantoa ei tuolloin ounasteltu. Puutullikiistoista, paperiteollisuuden kilpailukyvyttömyydestä ja lehtien siirtymisestä hypertekstiverkkoon ei myöskään ollut tietoa. Suomi eläisi metsistä. He eivät olleet aivan väärässä.

Miina Savolaisen 1998 alkanut valokuvaprojekti Maailman kaunein tyttö on todistanut kelpoisuutensa: Se on nähty valokuvanäyttelyn muodossa aina Washingtonissa saakka ja se on Suomen kaikkien aikojen myydyin valokuvakirja. Valokuvat sijoittuvat subliimeihin
suomalaisiin metsämaisemiin, joihin kauniit keijunomaisen tytöt ovat paenneet etsiessään omaa rauhanlehtoaan.

Nyttemmin Hollywoodin bulevardeja talsivan Antti-Jussi Annilan elokuva Sauna (2008) yllätti katsojakuntansa. Filmi kertoo tarinan isovihan aikaisista veljeksistä, jotka löytävät metsien katveesta muinaisen ja pahaenteisen saunan. Vaikkakaan elokuva ei nostanut luojaansa suurten suomalaisten ohjaajien kastiin (Niskanen, Blomberg, iso Kaurismäki), osoitti se myyttisessä ja pohdinnallisessa tulkinnassaan synnistä, että ohjaaja seisoo Dome Karukosken ja Klaus Härön rinnalla lupausta uhkuvien elokuvantoivojen killassa.

Oulun musiikkivideo festivaaleilla tänä vuonna Kultapumpelilla palkittu Henna Riikosen Olavi Uusivirralle ohjaama Sydänmaa on myös esimerkki uudesta metsien löytämisestä. Ballerinat, luonto ja yleinen metsässä juoksentelu tuntuu toimivalta yhdistelmältä jopa pokaalikilvassa.

Ja sitten on vielä ne kultakauden goliatit, Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Jean Sibelius, Eino Leino ja Albert Edelfelt, jotka ammensivat inspiraatiota Karjalasta ja Suomen metsistä. Hyvä heitäkin on muistaa.

Yksi asia on kiistämätön. Suomessa riittää metsää - Kolme neljäsosaa maamme pinta-alasta kasvaa puustoa.

Koko 2000-luku on höpisty Suomen ”brändäämisestä” luonnonrikkaana, metsäisenä elämysmaana, mutta suurempia julkisia toimia ei ole nähty - vaikka onhan Helsinki-Vantaalle printattu kuvia suomalaisista viettämässä juhannusta jossain korvessa. Tähän, kuten lähes kaikkeen muuhunkin, löytynee vastaus taiteesta.

Helsingin kaupunginteatteri raahasi Akira Kurosawan Dersu Uzalasta tutun Juri Solomin metsästä kaupunginteatterin suurelle lavalle, mutta mitä jos raahattaisiinkin Helsingin kaupunginteatteri metsään? Blair Witch Project valkokankaalla voisi saada uutta ponnetta siimeksen synkkyydessä. Ja mitä se Apocalyptica tekee musiikkitaloilla, tehän soitatte jo musiikkivideoissanne kuusten katveessa. Onneksi jo joukko kesäisiä musiikkifestivaaleja on löytänyt omimman itsensä metsästä, tästä esimerkkinä psykonauttien ja teknokansan suosima Konemetsä, eivätkä ulkoilmateatterikaan tuntematon konsepti ole.

Voimme myös löytää taidepolkuja metsän sydämestä muun muassa Hyvinkäältä. Harmillista kyllä, ovat ne nerokkuudestaan huolimatta varsin tuntemattomia (varsinais)suomalaisten keskuudessa.

Samaan aikaan kulttuuripääkaupunkivuotta voivotteleva Turun alataideyhteisö kiroaa tilanpuutosta. Ateljeita ei ole eikä liiemmin rahoitustakaan. Mutta onhan Suomessa tilaa. Mennään metsään.

Luonnollisesti ulkoilmaympäristöön liittyy omat haasteensa. Kesällä sateet kiusaavat, syysillan hämärtyessä tulee katsojalle vilu ja kevättalvesta ahava ja lumentuiske kiusaavat. Eikä elektroniikan kanssa leikkiminen jorpakossa mitä luultavimmin ole lystiä. Nämä ovat kuitenkin voitettavia esteitä, kuten toistuvat esimerkit todistavat.

Kun Suomi putos puusta putosi se suoraan olohuoneisiinsa; Nyt on oiva aika palata takaisin puun juurelle.

kun ei maistu haiku raikaa kuolonjoiku!

2011-11-11T16:01:00.001+02:00

uutisia!

taiteilija raahattu seitaan!

huonolla runoilijalla ei juuri tee mitään.

niin oli joku ounastellut: pidetään peijaiset!

toiset pönkitti hybristä: taidehomo kritikoitiin äkeen tasalle.

mut hei, kunnioitettu olkoon sen sielu.

oli hyvä yritys kuitenkin.

sahatessaan henkipaton päätä irti pyöveli mumisee itsekseen, ettei se nyt niin raamiton rustaaja ollut.

ja sanomatalo tiedottaa: kallo nostettiin honkaan.

Kuningasparafilia

2011-11-09T17:56:00.001+02:00

matkataan

ihmiskunnan raunioille

toteuttamaan ominta perversiotamme

tirkistellään

kuperista peileistä

pittoreskia maailmaa

ryvetään

satelliittiraunioisen maan

viljavassa kurjuudessa

jossa miehet elävät

avaruusromusta

ja kaupungit ovat suljettuja

(on syytä huomata,

sen mistä ei pidä,

voi jättää transsendenssiin)

astutaan vyöhykkeelle

ruokitaan poeetan mieltä

vajotaan minuudettomaan transsiin

tanssitaan shamaanin tanssi

profetoidaan

noustaan pyhään ykseyteen

ja ennen kaikkea:

mennään kotiin

kun ei jakseta enää.

Ruma kapitalistinpoikanen & muita kommunistisia kertomuksia, Kirjoittanut K. H. Marx

2011-11-07T11:48:00.008+02:00

En väitä tietäväni kaikkea kommunismista. Mitä vielä, en väitä muuta kuin aavistelevani näitä ja vähän muita. En minä mitään tiedä, mutta jotain olen lukenut. Sille pohjalle on tällä kertaa rakennettava ja toivon mukaan sen myös lukijani kestävät ja viisaasti mielensä tallelokeroissa pitävät.

Sosialismi lienee iäti radikaalin nuorison yhteiskunnallisen ajattelun suosikkisuuntaus. Monia syitäkin löytyy – kapitalismin luoma ahdinko Yhdysvalloissa, markkinatalouden viimeaikainen sudenkuoppaan astuminen ja työtarjonnan sekä eritoten työelämän niukkuus.

Eikä tule unohtaa, että jokaisella kommarifilosofilla on ollut eittämättä päheä kuontalo.

Maailmassa kaikki on vuorovaikutteista. Jos jokin taho innostuu kovasti kapitalismin subliimista voimasta, niin on varmaa, että toisaalla älähtää kansanliikkeen puolestapuhuja. Eikä siitä voi syyttää.

Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, Marx'han oli hieman groteski kaveri.

Karl Heinrich Marx oivalsi monia vänkiä juttuja. 1800-luvun industrialismin ja äärikapitalismin huumaamassa maailmassa olisi päässyt itku jokaiselta hiemankin humaanilta olennolta.

Mutta ne sanat.

Kapitalististen orjuuttajien kammoksuttava valtakoneisto ja teollisuusmonopoli on johtanut vääjäämättömään luokkataistelun ja sorron tilaan läpi yhteiskunnallisen historian, jolloin proletaristi erkanee työnsä autuuksi tekevästä lopputuotteesta, aiheuttaen tunnetyhjiön ja kaipa koulumurhan, ja näistä hyvistä syistä suosittelisin veristä vallankaappausta ja tuotantometodien omimista, jolloin perustamme työväen neuvostoja, jotka valvovat tuotantovälineistön tasavertaista käyttöönottoa!

2010-luvun sekataloudellisessa hyvinvointivaltiossa kuulostavat edellä karikatyrisoidut sanat varsin irvokkailta.

Olen varma, että aina ajankohtainen vaihtoehtonuoriso löytää Marxin sanoista ihastuttavaa, kuriin taipumatonta ponnetta. Oli miten oli, asiat voi ilmaista kahdella tavalla.

Orjuuttajien valtakoneisto voisi olla työnantaja ja tehokas yritys, joka parhaalla hinnalla tarjoaa parhaita tuotteita asiakkaillensa.

Työväen neuvostojen valvoma tuotanto voisi olla ammattiliitot.

Mutta verinen vallankaappaus on verinen vallankaappaus.

Kun vastaani astelee henkilö, joka kertoo kannattavansa kommunismia, harmikseni tunnen sisässäni epämiellyttävän muljahduksen. Pitkään pohdin mistä moinen erikoisuus johtunee. Nyttemmin tiedän – se johtuu setä Marxin paatoksellisuudesta.

Nyt tuon esille sanojeni teesillisen finaalin: Hyvät kommunistinuoret, taidehipit ja muut partaradikaalit – herran isä, kirjoittakaa jo sosialismin kantateokset uusiksi!

Kukaan kriitillinen henkilö, joka ei täysin vihaa valtiota, ei voi ottaa suurielkeistä barrikadeille nousettelua ja aatteellista miekkojen heiluttelua tosissaan.

Kirjoittaja on partaradikaali,
vaihtoehtonuori ja taidehippi itsekin.
Älkää suuttuko.

"School ground" advice column

2011-10-12T16:45:00.004+03:00

So. "School ground" really isn't a advisory column. I was asked to write a style piece on advice column, so I did. Knowing this, it should be too hard to gather it's pure imagination.

¤¤

”School ground” is an advisory place for young people in the verge of change in their lives. It’s an open column that provides the adolescent an anonymous way of asking mind-wondering questions. The answers are given by The Cynic, a columnist, who withholds not the human-friendly and truthful guidance of his. This week’s topics are employment and future studying.

Question

Dear cynic,

I’m a 16-year-old girl from Nynäshamn, Sweden. I’m on my senior year in junior high school and our school counselor has been asking DOZENS of questions what we want to do when we get older. You know, all these where we should study things and stuff. Don’t you hate that! I’m like 16 and now I should know basically what I want to do the rest of my life. But I really don’t know! Anyways I feel stupid because I don’t know where to work at or so, not yet at least… I guess I should just do what my mom says and go to law school. What do you think? Is a year off an option or should I do like my parents say?

Yours,

Uncertain

Answer

Not-so-dear you,

Yeah, well. It’s pretty much all the same whether you take a year off or try to get in law school, you’re not going to get in, anyway. It’s pretty damn hard to get a studying place, not to mention in law school, even if you were dedicated and smart. Concerning what I’m reading – not a chance, darling. I recommend you to choose a nice girly career in vocational school. There you may find even slight motivation for some time that will postpone your inevitable falling into social security net or, in best case scenario, starting an ascending job as a pole dancer.

Yours,

“I’ve seen it all”

Question

Dear Mr. Cynic,

My name is Dan. I live in the highlands of Scotland, to be specific, a small village called Braemar. I’m really interested in cinema. And by that I don’t mean just watching films – I’d love to make them, too. As I live in Braemar, away from everything, to make my lifetime dream come true I’ll have to move to a larger city such as Dundee or Edinburgh. I’ve heard they have adequate filming schools there. I’ve also been thinking the possibility of studying abroad. I read an inspiring leaflet advertising Los Angeles Filming School. What do you imagine would be the best decision for me? What kind of things needs to be taken into consideration when moving to another country?

Yours truly,

Dan the Dreamer

Answer

Oh Dan, Oh Dan, Oh Dan… Dan,

Do you realize how little there are job opportunities in filming industry? You’re living in Scotland and you dare to wish you’d be the next Steven Spielberg? Um, don’t get me wrong, but HA. That’s funny. No, seriously, that’s just sad. You’re a sad little boy, Dan. Forget about your dream unless you want to end up being a hobo. All the odds are against you and even if a miracle happened you’d be directing a low-budget music video for Susan Boyle or be a cameraman shooting Hollyoaks. One more emphasis needs to be made in the name of fair play: Going to study film making in LA is irrefutably the most far-fetched and stupidest idea I may have ever heard. Wake up, Dan, it’s not a Disney film we’re living in.

Yours,

“Where do the kinds of you come”

6.10.2011

2011-10-06T13:44:00.002+03:00

Tänään on 9 kuukautta Suomen suurinta roolileikkiä on leikitty loppuun. Suuri suomalainen sirkus menettää taas joukon hyviä klovneja, ihmistykinkuulia, jonglöörejä, leijonan kesyttäjiä ja luonnonoikkuja. Enää ei tämä aikuisten ihmisten päiväkoti holhoa poloisia suojattejaan, enää ei isoveli valvo. Parempia aikoja.

Valomainoksen kissa

2011-10-04T22:30:00.000+03:00

On pieni kissa yllä valomainoksen,

yksin, niin huoleton.

Ei kissa murhet’ tiedä,

ei sisäs’ vetokoneiston.

On peltiä kissan turkki tuo,

ja maalatut kasvonpiirteet,

ne vapauden kaikest’ kivust’ suo,

vaan evää hellät toiveet.

Kai kaipaa kissa ulos vapauteen,

jonne ikkuna katseen vie,

mut’ on pakotettu paikkaan ikuiseen:

niin kirottu lie tuon kissan tie.

Itsemurhayksiössä, Mithridates

2011-10-01T16:11:00.002+03:00

Tv:n tarjonta on luokatonta. Chatin juontaja on huippuärsyttävä. Ruoka ei maistu miltään ja keli on laahustava. Itsemurhayksiössä Mithridatesia keljuttaa, missään ei ole mitään järkeä. Ei tämä ole elämää, tämä on hengissäpysymistä. Onhan sitä joskus saavutettukin kaikkea, joskus olin kova jätkä, muistelee entinen kuningas. Pistin Rooman polvilleen, olin häikäilemätön ja ovela. Mutta apatialta ei voi paeta. Vastentahtoisen eläköitymisen tuoma tuska on tehnyt miehestä luukatoisen hauraan, elämä on virikkeetöntä ja nuivaannuttavaa. Fajanssi ja reliefit ovat vaihtuneet repsottavaan tapettiin ja Ikean huojuvaan jalkalamppuun. Sen lisäksi huone on vetoisa ja vedenkeitin lämmittää haaleaa vettä. Ikkunasta avautuu näkymä kaupungin reklaameihin ja savusumuun. Postiluukun kolahdus aamuyöstä tietää sanomalehteä ja iltapäivällä laskuja. Facebookiin ei ole tullut kommentteja viikkoihin. Jollakulla on synttärit, eikä häntä ole kutsuttu. Kyllä tämä taisto oli tässä, huokaisee entinen kuningas - risiinistä ja alppiruusuista keittää oivan myrkyn, sen tietää vanha velmu. Mutta niin on ukko kyllästänyt itsensä elämän pahalla, ettei myrkky toimi toivotulla tavalla. Kouristeltuaan hetken lattialla ja oksennettuaan, kuningas nousee ylös ja keittää pikakahvit. Juoma on kädenlämpöistä. Supermassiivisessa pettymyksessään sekä nihilistisessä välinpitämättömyydessään hän ripustaa kaulaansa rohtomandraken ja toivoo, että inkvisitio erehtyy luulemaan häntä noidaksi ja tekee hänelle Jeanne d’Arcit.

Sähköposti Maria Geuzenina-Richardsonille

2011-09-17T17:46:00.003+03:00

Hyvä Maria Geuzenina-Richardson,

Katsottuani 8.9. esitetyn A-talk-keskusteluohjelman, täytyy minun todeta olevani hieman huolissani siitä, oletko täysin perillä oluen kaikista käyttömuodoista. Kysyit Lammin sahdin toimitusjohtajalta, Pekka Kääriäiseltä, miksi nuorisoa tulisi alkoholisoittaa panemalla hyvänmakuista olutta. Toistuvasti keskeytettyänne Kääriäisen puheenvuoron, jäi mielestäni vastaus kysymykseesi uupumaan. Tulkoon tämä viestini apuun.

Vaikka korpikansamme vivahteeton ja lässähtänyt kulttuurielämä onkin tallottu takapajuisen periferisen kangistuneisuuden ja konservatiivisuuden jalkoihin, on hyvä muistaa, että Suomessakin kyseistä henkistä arvomineraalia löytyy. Kulttuuria, jota ei olla luotu kaupunginhallituksen brainstorming-sessioissa ja brandattu oransseilla kulttuuripääkaupunkipalleroilla ja mukaletkeillä sutkautuksilla.

Vaikka se suomalaiselle perusjantterille onkin vaikeaa ymmärtää, on olemassa myös olutkulttuuria, siis olutta kulttuurin muodossa, ihan oikeasti on.

Erityisesti suomalainen, korkeakoulutettu, sivistynyt, hyvinvoiva ja niin sanottu ajatteleva nuoriso on löytänyt viime vuosien saatossa kulttuurin alalajin, joka monivivahteisuudessaan, nautinnollisuudessaan ja sosiaalisessa rikkaudessaan on täysin verrattavissa jos jonkinmoisiin hienostokinkereihin ja illanistujaisiin. Osa nuorisosta on tehnyt merkittävän ryhtiliikkeen, ja oivaltanut sekä toteen laittanut sen, johon vanhempi ikäpolvi ei pystynyt: He ovat kesyttäneet tulen, joka on saanut Härmän häjyt heilumaan puukkoineen ja Pihtiputaan taunopasaset taipumaan kansalaistottelemattomuuteen. Tämä kyseinen lahko on niin intohimoonsa uppoutunut, että on valmis maksamaan pullotetusta jumalaisesta nektarista yli 44 euron litrahinnan. Enää ei Alkon hyllyiltä metsästetä Gambinaa saati Pöytäviinaa, ne ovat menneen sukupolven hömpötys.

Nuoriso on löytänyt laadukkaan oluen.

Mutta mutta, miksi kukaan haluaisi maksaa yli kymmenen euroa oluesta? Mokomalla summalla saa jo kansankielisesti sanottuna 'tvelvarin', kokonaista 12 olutta! Kysymykseen ei ole suinkaan mahdotonta vastata, sillä siihen on olemassa selkeät järkiperusteet, jotka edellä esitän:

Siinä missä Burgundin Pinot Noiria, Islay-saaren Laphroaigia, kiinalaista ruusuteetä, indonesialaista Kopi Luwak -kahvia tai ranskalaista armanjakkia, voi myös olutta maistella. Juuri se on tärkeää ymmärtää - Suomessa päätään nostava kulttuuri-ilmiö ei innoita nuorisoa humalahakuiseen juomiseen, vaan sivistyneeseen, sosiaaliseen maisteluun. Itse asiassa humaltuminen on jopa epätervetullut, ja siksi karteltu jälkiseuraamus, sillä jo muutaman oluen jälkeen makuaisti turtuu, eikä maistelu ole enää antoisaa.

On täysin järjetöntä väittää, että maukkaan oluen tuottaminen tarkoittaisi alkoholinkulutuksen lisääntymistä. Jos tosiasiat irrotetaan kontekstistaan ja lätkäistään tilaustutkimuksen puolueellisiin nidoksiin tai kuiskitaan sofistisella oveluudella tietämättömien korviin, niin yksinkertaistettu totuus saattaisikin kuulostaa jotakuinkin yllä mainitulta. Tähän väliin haluan tuoda esille ajatuksen keskioluen luonteesta. Miksi keskiolutta juodaan? Lienee sanomattakin selvää - jotta tultaisiin humalaan. Keskiolut ei maistu miltään, ei tuoksu miltään eikä näytä miltään. Mitäs muutakaan moisen varovaisesti mallastetun ja hädin tuskin humaloidun, kaikkia kompromisseja noudattavan vedentapaisen juomisesta voisi saada, kuin vääjäämättömän humalatilan. Palatkaamme laadukkaisiin oluisiin ja niiden olemukseen, mikä lienee laadukkaan oluen idea, miksi ihminen maksaisi pullollisesta oluesta viisinkertaisen hinnan 'keppanaan' nähden? Koska maku on itseisarvo. Oluenjuomisella saavutettu makunautinto tuottaa mielihyvää, kiihottaa ajattelua ja synnyttää polveilevaa keskustelua. Laadukkaan skotlantilaisen kahvisen imperial stoutin, hedelmäisen belgialaisen lambicin, kesäisen saksalaisen hefeweissin, vuoripuron raikkaan tsekkiläisen pilsnerin tai rommitotin lämpöä ja pehmeyttä henkivän suomalaisen sahdin vaikutus maistelijaan on euforinen. Juopumisen merkitys unohtuu juoman hyväillessä ihmisen aisteja täysivaltaisesti.

Hyvä olut ei koukuta ihmisiä alkoholiin. Hyvä olut koukuttaa ihmiset harrastukseen, joka opettaa vastuuntuntoiseen juomiseen ja aistilliseen kulinarismiin. En ota kantaa keskioluen siirtämisestä Alkoon. Haluan vain tuoda esille tietoisuutta olutkulttuurista ja sen elinvoimaisuudesta. Suomen peruspalveluministerin on ymmärrettävä, että alati kasvavalle joukolle suomalaista nuorisoa olut ei ole päihde. Laadukas olut ei ole väärinkäytön kohde, vaan eittämätön eliksiiri, todellinen aqua vitae, joka itsenäisesti toteuttaa tapakasvatusta ja rakentaa vankkaa pohjaa terveelle alkoholikulttuurille, mutta se tuntuu unohtuvan toistuvasti julkisessa keskustelussa.

Kriittisin mielin,

olutharrastaja, poliittinen nuori,

Janne Salakka

Logos, no more

2011-08-06T11:36:00.006+03:00

- Teidät teloitetaan viides marraskuuta; Tämä on teidän viimeinen haastattelunne ennen kuolemaanne. Aikamme on hyvin rajattu, siksi kysynkin teiltä tämän yhden kysymyksen: Tietäen, että todennäköisesti tulisitte jäämään kiinni ja teidät tuomittaisiin Kansanvallan vastustamisesta ja yleisen soveliaisuus- ja pidättäytyväisyys-sopimuksen loukkaamisesta, miksi teitte sen?

- Kysytte miksi tein sen. Hyvä on, kieltämättä se on oleellinen ja mainio kysymys.Mikään ei ole yksiselitteistä, teidän tulee ymmärtää se. En voi kuolemaksenikaan väittää, etten olisi pelännyt. En voi sanoa, että olisin tauotta hahmottanut tavoitteeni yhtä kirkkaana unelmissani, tuntenut sen ja tietänyt saavuttavani tavoitteeni. Ehei, olen aikonut lopettaa toimeni tuhannesti ja vielä kerran tuhannesti, mutta perimmäinen asia, kutsuttakoon sitä intuitioksi, tiedoksi, haaveikkuudeksi tai moraaliksi, se ajoi minut niin pitkälle, että istun nyt tässä edessänne odottaen tuomiotani. Et kysynyt olenko katkera, mutta vastaan siihen omin lupineni, jos sallitte: Ei, en ole katkera. Mielestäni tein oikein - uskon siihen vakaasti, tunnen sen sydämessäni ja perustelen sen päässäni. Olin sitten emootioideni tai loogisen järkeilyn paatoksellisessa vallassa, tärisivät käteni tai ollessani alppijärven tyyni, huolimatta pelosta ja vahvoista epäilyksistä, en ole voinut lopettaa, sillä olen epäillyt luovuttamisen vaihtoehtoa vielä vahvemmin kuin muita. Ihmisiltä unohtuu usein se huomaamaton, mutta sitäkin merkittävämpi fakta, että täydellistä ratkaisua, kaikkia tai edes itseä tyydyttävää Nirvanaa on harvoin olemassa. Joskus on hävittävä, jotta häviäisi mahdollisimman vähän. Se idea otti minut käsivarsilleen ja kantoi hankalimpien aikojen yli. Lopulta aina tiesin tehneeni oikein.

Nyt kuitenkin vastaan ohi kysymyksen. Miksi tein sen, niin, tosiaan – miksi! Miksen turvannut omaa rauhaisaa elämääni, minkä takia syöksyin mehiläisparveen ja huidoin käsiäni kuin mieletön? Jokainen ymmärtää, ettei moinen käyttäytyminen voi johtaa muuhun kuin kärsimykseen. Sanoisin, että tässä vaiheessa on oleellista ja varsin johdonmukaista kääntää kysymys toisin päin, miksi en tekisi sitä? Syitä on lukusia. Minä pelkään, minulla on paljon menetettävää. Miksi pelkään? Koska seison yksin suuren tuulimyllyn edessä, koska olen vain pieni ihminen. Nämä ajatukset luonnollisesti herättivät mieleni sopukoissa lisää kysymyksiä, joista tärkeimpänä esitän tämän: Jos taistelen kaikkien puolesta, miksi olen yksin? Miksi yhden miehen on kannettava pataljoonan edestä vastuuta, miksi tavoitettavissa olevat unelmat pilaantuvat ja ajan myötä maatuvat kokonaan, vain siksikö että kukaan ei edes yrittänyt kurottaa niitä mahdollisuuksien puusta? Muinainen ihminen kurotti Kuutamoon, nyt ihminen on ollut Kuussa. Miksemme siis kurottelisi tähtiin? Ymmärrät kyllä mitä tarkoitan. Jos jotain haluan sanoa, lienee tämä haastattelu viimeinen mahdollisuuteni siihen. Pyydänkin nyt tarkkaa huomiotanne ja toivon, että julkaisette sanani muokkaamattomina ja lyhentämättöminä. Teitte kuinka vain, tässä ovat viimeiset julkiset sanani:

Olen lopen uupunut ihmiskunnan apaattisuuteen. En ymmärrä, kuinka luomakunnan priimus on vaipunut sellaiseen transsiin, että se on kokonaan unohtanut kykynsä nousta ahdistuksesta ja taistella paremman puolesta. Me haaveilemme asioista, me rakastamme ja vihaamme. Ennen kaikkea me pelkäämme ja tuo pelko muodostaa valtavan solmun sisällämme, solmun joka puristaa rintakehässämme ja tekee olomme raskaaksi. Näin on pelilauta aseteltu. Kuitenkin, joidenkin järjettömien syiden seurauksena mieluummin jätämme heittämättä noppaa, kieltäydymme mahdollisuudesta muutokseen, vain siinä enteellisessä ahdingossa, että asiat voisivat olla vielä huonomminkin. Se on roskapuhetta, sanon minä. Olen läpeensä kyllästynyt ihmisiin, jotka haluavat mutta eivät ole valmiita nostaakseen sormeaan etujensa vuoksi. Olen vihainen niille, jotka välillisesti toteuttavat vääristyneitä käsityksiä oikeudesta, jotka mahdollistavat koneen toiminnan omalla neutraaliudellaan. Pahin virhe on antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, luovuttaa heti kättelyssä. Niinkö ovat ihmisen suuret saavutukset syntyneet, onko kosmisesta äärettömyydestä vain singahtanut menestystä, taituruutta ja tietoa, keksintöjä, idealismia ja sen helmiä, altruismia ja solidaarisuutta? En sano olevani ylin auktoriteetti minkään suhteen, mutta uskallan väittää, että maailmankaikkeus ei ole mikään taikurinhattu, josta voimme vain nostaa voittoarpoja, eikä ihmeellinen satueläinten asuttama metsä, josta voimme vaivatta noukkia iäti maistuvaisia mehukkaita marjoja ja laittaa ne yhteisen hyvän koriin – asioille on konkreettisesti tehtävä jotain. En yksinkertaisesti kestä nähdä maailmaa, jossa ihmiset tekevät päätöksiä, mutta eivät pysty perustelemaan niitä, tai vielä pahempaa, jättävät kokonaan päätöksenteon muiden harteille! Joidenkin virheiden seuraamuksia on jo vuosisatoja lykätty isältä pojalle, eikä kukaan ole ollut valmis ottamaan vastuuta. Jos velkakatto tulee vastaan, nostetaan sitä! Jos laki ihmisoikeuksista on kiistanalainen, lykätään konsensuksen etsimistä ensi vaalikaudelle! Kaiken tämän keskellä ihminen turhautuu, katkeroituu ja luovuttaa vääjäämättä, mikäli hän yrittää löytää järkiperusteita saamattomuuden sekä kiertelyn ja kaartelun farssille, jota harmillisesti kutsumme elämiksemme. Te kysyitte minulta: ’Miksi tein sen’, ja minun lopullinen vastaukseni kuuluu: Koska hyvä taistelu, lopputuloksestaan huolimatta, on taistelun arvoinen.

Valokuvausta

2011-07-19T20:49:00.006+03:00

Pysähtyneessä ilmassa haistoin unohdetun vaatekaapin tuoksun, kun vanhoista, virttyneistä kankaista, nahasta ja rispaantuneista langoista tehdyt jakut, hameet, housut, päähineet, hansikkaat, villaneuleet, solmiot, kengät ja paidat elivät vaiteliasta pienen kaupungin elämää hyllyillänsä, niinkään välittämättä minusta tai muista vanhan kirpputorin asiakkaista. Jokainen vaatekappale, lasinen tuoppi, videokasetti, kaiutin, maalaus, ristipistotyö ja rihkamakoru olivat hiljaa, eivät sanoneet mitään, olivat kuin mitään ei olisi koskaan niiden ympärillä tapahtunutkaan. Totuus oli kuitenkin toinen – jokainen niistä oli todiste elämästä, kokemuksista, yhdessä vietetyistä hetkistä, harrastuksista, kiinnostuksista, eteenpäin siirtymisestä ja uuden alkamisesta. Oli miten oli, nyt nuo kuvat peittyivät pölyn alle ja tulkitsijoittensa horroksen tilaan.

Vaitonainen ilmapiiri sai minut hitaaksi ja raukeaksi. Tiedostin, ettei minulla olisi mihinkään kiire ja annoin ajattelun siirtyä verkkaisiin askeliini. Katonrajassa pieni tehdasmainen ikkuna päästi kesäisen auringonsäteiden tulvan lävitseen ja minä kävelin tuohon sateeseen. Tunsin pehmeän lämmön ihollani ja jäin hetkeksi seisomaan valoon. Hiki norosi kasvoillani. Kun auringonsäteen hellä kämmen kosketti poskeani, nojasin pääni taaksepäin ikään kuin alistuakseni mielihyvälle. Tuolloin olin jossain muualla hetken. Pilvi sulki auringon syleilyynsä ja avasin silmäni - kaikki oli edelleen paikallaan, eikä maailma ollut sanottavissa määrin muuttunut, vaikka minä olinkin hetkeksi jättänyt sen taakseni. Katseeni osui edessäni olevan hyllyn sekarojulaatikkoon. Kyykistyin punaisen muovilaatikon eteen ja vedin sen lattialle, jotta voisin tutkiskella sen sisältöä helpommin. Muistan pohtineeni: Lähes poikkeuksetta moisista hylättyjen esineiden leposijoista ei löydä mitään mieltä kiehtovaa, mutta tiedäthän, parhaat löydöt piiloutuvat odottamattomien käännösten taakse.

Kamera. Löysin kameran. Vanha Yashican käsitarkennettava filmikamera. Se tuntuu olevan kelvollisessa kunnossa, ajattelin. Salama, valoisuuden tunnistin, linssi… Kaikki näytti laitteen iästä huolimatta hyvältä. Napsautin kameran takakannen auki – sen edellinen käyttäjä oli jättänyt filmirullan potrettikoneen sisään. Rulla oli kelattu takaisin koteloonsa, joten arvelin filmin olevan täynnä kuvia. 24 kuvaa menneisyydestä, mahdollisuus tirkistellä historiaa objektisen silmän läpi. Otin kameran mukaani ja kävelin kassoille tyytyväisin mielin. Liukuovien avautuessa edessäni tunsin kasvoillani virvoittavan tuulenvireen. Nahkalaukussani lymyili uusin leikkikaluni, jonka omistajana olin ylpeän onnellinen.

Kotona minua odotti lappu, jossa luki rakkaan avovaimoni huolitellulla mutta silti luonteikkaalla käsialalla kirjoitettu teksti ”Hei, olen töissä – pomo soitti. Nähdään myöhemmin illalla, olet kovin rakas. T. Eleanoora.” Lapun alareunaan oli jätetty hohtavan keltainen niittyleinikki. Tuona hetkenä rakkauteni Eleanooraani kohtaan laajeni maailmankaikkeuden mukana äärettömästi ja tuo tunne veltostutti minut kokonaan. Valahdin sängylle mieluisan raukeuden kasvaessa minusta, ajattelin voivani nukahtaa hetkeksi. Tuolloin muistin ostokseni. Yashica oleili edelleen laukussani, odotti minua luokseen. Kaivoin sen esille ja tutkailin sitä. Vaihdoin kameran vanhat paristot uusiin ja sujautin uuden filmirullan sisään. Ensimmäinen valokuva uudella kamerallani: Kuva kattovalaisimesta. Toinen kuva: Lähikuva itsestäni. Jäin tuijottamaan ulos ikkunasta viereisen alakoulun hiekkakentän tapahtumia. Kaksi nuorta poikaa potkivat palloa kietoutuneena hiekasta nousevan tomupilven verhoon. Samalla hypistelin kädessäni vierasta kinofilmiä, pyörittelin sitä sormissani ja pohdin sen sisältöä. Lasittuneen, ajatuksettoman ilmeeni takana olin tehnyt päätöksen – aikoisin kehittää filmin.

Kyltissä luki ”Saaran kuvapiste”. Tiskillä minua ei palvellutkaan Saara, vaan parrakas, laiha mies. Hänellä oli kiltit silmät ja siisti kauluspaita, mutta ennen kaikkea hyvin rauhallinen ääni. Hänen puheensa oli kuin lapsuuteni sadunkertojien puhetta ja se herätti elävät muistoni unestaan - juuri niiden ihmisten hypnotisoivaa ääntä jäin lumoutuneena kuuntelemaan. Ei ollut niinkään väliä mitä he sanoivat, oli vain mukava kuunnella heitä. Ojensin hänelle kolme filmirullaa, joista kaksi olin kuvannut jo jonkin aikaa sitten. Kolmannen kuvaajasta minulla ei ollut aavistustakaan. Sanoin palaavani muutaman tunnin kuluttua. Poistuessani liikkeestä kannoin mukanani kaksi paketillista erikoisfilmiä ja ennakoimattomia odotuksia ja toiveita salaisesta kuvarullasta. Ulkosalla sytytin tupakan ja hyppäsin pyörän selkään. Helle toden totta uuvutti minua. Pyöräillessäni läheistä puistotietä päätin pysähtyä ottamaan muutamia valokuvia. Ensiksi kuitenkin istahtaisin hetken nurmella. Löysin kuin löysinkin mieluisan varjoisan paikan tammen juurelta, jonka vankkaa runkoa vasten laitoin pyöräni nojailemaan. Laskeuduin makuulle ja tuijottelin korkealle puun latvaan, jossa loputtomat lehdet viettivät omaa seuraelämäänsä. Jossain kauempana orava juoksi sähkölinjoja pitkin. Hapuilin kameraani, mutta silmäni painuivat umpeen ja nukahdin.

Katsoin kelloani – olin nukkunut jo yllättävän kauan. Nousin hitaasti, samalla tarkkaillen ympäristöäni, sillä tunsin itseni hieman noloksi nukkuessani keskellä julkista puistoa, lasten ja vanhusten asuttaman naapuriston katveessa. Helle ei tutunut hellittävän. Matkatessani kohti kotia mieleeni palasi kehitettäväksi viemäni kuvat. En jaksa palata kehittämöön enää tänään, ajattelin. Poljin vielä hetken matkaa, kunnes käännyin ympäri. Liike olisi vielä viitisentoista minuuttia auki, ehtisin kyllä.

Oven avattuani vastassani oli synkeän näköinen mies. Hänellä oli parta, kiltit silmät ja siisti kauluspaita, mutta hänen olemuksensa oli muuttunut. Hän ei enää suhtautunut minuun kuten aiemmin. Katsoin häntä silmiin ja hymyilin. Hänellä oli kädet sumpussa eikä hän tervehtinyt minua iloisesti, toisin kuin oli kuvia palauttaessani tehnyt. Nyt hän karsasti minua kuin viestiä läheisen kuolemasta. Totesin jotain turhanpäiväistä keventääkseni tunnelmaa, jonka jälkeen kysäisin olivatko tuomani valokuvat jo valmiita. Hänen katseensa harhautui jalkoihinsa. Hän hengitti syvään, muttei sanonut sanaakaan. Lopulta hänen katseensa kohosi ja loi minuun murhaavan katseen. Miltei pelästyin kyseistä ilmettä, mutta ajattelin vain tulkinneeni miehen elekielen väärin. Olin jo sanomassa jotain, mutta mies keskeytti minut. En oikein ymmärtänyt mitä mies tarkoitti kysyessään painokkaan uhmaavalla äänellä, olivatko kuvat aitoja. En tiennyt mitä sanoa, ”anteeksi?”, oli siis vastaukseni. Hän toisti kysymyksen, tällä kertaa jo kohottaen ääntään. Näytin hölmistyneeltä. Hän jatkoi tivaamistaan. Aloin ahdistua, tunsin kuinka käsiäni pisteli ja katseeni muuttui epäteräväksi. Seuraavaksi mies ei enää tyytynyt hienoisesti korottamaan ääntään, vaan tällä kertaa hän huusi minulle: ”Ovatko kuvat aitoja? Kerro! Ne eivät voi olla. Eivät voi olla… Ovatko ne lavastettuja? Ovathan ne lavastettuja?” Katsoin häneen kauhistunut ilme kasvoillani. Tunsin itseni varkaaksi, joka seisoi ylivoimaisen todistustaakan musertamana syyttäjän pistävien väitöksien alla. En vain tiennyt mistä minua syytettiin. Avasin suuni, mutta en saanut sanotuksi mitään. ”Voi luoja! Älä vaan sano… Miten saatoit?”, mies parkaisi. Halusin pois tilanteesta, sillä en ymmärtänyt mitä tapahtui enkä tiennyt kuinka reagoida siihen kaikkeen. Hätääntymiseni keskellä onnistuin sanojani niellen pyytämään kehittämiäni filmejä takaisin. ”Takaisin!”, mies huusi, ”sinä pyydät kuvasi takaisin? Sairaita, kieroutuneita kuviasi! Kuinka kehtaat! Ei ole totta… Ei tämä ole totta… Luulit etten katsoisi kuvia, luulit niin vai? Olit väärässä, tietenkin joudun katsomaan kuvia, minähän ne kehitän!” Käteni vapisi hallitsemattomasti. Paha olo vyöryi minuun kuin vesi uppoavaan laivaan, olin aidon kauhun valtaama. Tuosta rauhaisasta ja harmittomasta miehestä oli kuoriutunut jotain muuta, jotain vahvaa ja pahaenteistä. Kaiken tuon sekaannuksen ja vihamielisyyden keskellä luulin kokeneeni pahimman, mutta en ollut varautunut syyttäjän seuraaviin sanoihin: ”Kuinka sinä saatoit? He olivat ihmisiä! He olivat nuoria, kauniita ihmisiä! Miksi teit sen, miten olet voinut tehdä sen? He olivat ihmisiä!” Tämän sanottuaan hän hiljeni. Hän seisoi jähmettyneenä silmät minuun naulittuina. Nyt vasta huomasin hänen oikeassa kädessään nipun valokuvia. Koetin nähdä mitä valokuvapaperille oli valottunut. Mies huomasi ahnaan katseeni oitis, hän heitti kuvat lattialle ja tarttui tiskillä olevaan puhelimeen. Minulla oli aavistus miehen aikeista; Käännyin poispäin ja lähdin kävelemään ulko-ovelle. ”Hei!”, mies huudahti mielipuolisesti, ”Pysy paikallasi! Et mene mihinkään!”, miehen ääni muuttui yllättäen rauhallisemmaksi, ”Haloo… Voitteko yhdistää poliisille? Tämä on kiireistä.” Juoksin ulos ja unohdin pyöräni nojaamaan liikkeen näyteikkunan eteen. En tiennyt tulisiko minun huolestua, mutta pakokauhun vallassa en keksinyt muuta ratkaisua, joten päätin paeta. Kävelin rivakasti hetken matkaa, kunnes pysähdyin läheisen porttikongin varjoihin.

En tiedostanut mitä ympärilläni oli tapahtunut, en tiennyt kiinnittikö pakenevan riistaeläimen olemukseni ihmisten huomion, en tiennyt seuraisiko joku minua hätäisesti valittuun turvapaikkaani. Annettuani hengitykseni hetken tasaantua ja ulkoisen olemukseni rauhoittua matkasin sisäpihalle, jonka perältä pääsin matalan puuaidan yli pois kerrostalojen ansasta. Ajattelin, että on fiksuinta kävellä kiertotietä kotiin. Pysyttelin hiljaisten rivitalojen pitkässä tunnelissa, josta en uskoisi kenenkään havaitsevan minua. Hetken kävelyn jälkeen mieleni alkoi kirkastua ja kysymykset puhkesivat näyttävän värikkäinä jalopioneina mieleeni: Mitä kuvissa oli? Mistä mies kiivastui niin kovin? En palaisi takaisin selvittämään asiaa. Mielikuvitukseni loi tyhjälle tiedostamattomuuden kankaalle uskomattomia, pelottavia, toinen toistaan irvokkaampia kuvia. Ennen kaikkea en saanut rauhaa kysyessäni eksyneeltä itseltäni, kenen kameran olin ostanut ja miksi se oli myynnissä?

Illanvietosta

2011-07-03T17:11:00.005+03:00

Parhaat juhlat ovat niiden etsinnässä. Eikö näin ole? Olen monesti pysähtynyt ajattelemaan kyseistä mietettä - eikö nyt ole hyvä olla, eikö juuri nyt tulisi nauttia sopivasta humalatilasta, kesäyön lämmöstä ja tuulesta, joka tuntuu iholla hyvältä kuin viileä, juuri pesty lakana, ilahduttavasta yhdessäolosta ja hetken ajattomuudesta, sillä eihän kukaan ajattele illan loppua, tuolloin omistaudutaan hetkelle kuin joogi, päättäväisesti ollaan päättämättömiä ja päättömiä, suoritetaan hedonistista ristiretkeä euforiaan, tiputaan ajattomaan kuiluun. Tuolloin maailma ympärillä tuntuu laajenevan kuin ilmapallo puhallettaessa ja samalla mahdollisuudet paisuvat rajattomasti. Huomatkaa! Illan myötä, ajan kuluessa, hetkien vaihtuessa, maailman musiikin tahdin hidastuessa ilmapallo taas kutistuu tai puhkeaa, kaikki palautuu ennalleen tai päätyy kurimuksen kurkkuun, Tuonelan mustille vesille, tiedättehän, humalaisen teot ja niiden seuraukset. Miksi siis etsiä todellisia juhlia, miksi kulkea väkinäisesti eteenpäin? Eikö paikallaan ole hyvä olla, etkö voi sukeltaa siinä vedessä, josta olet jo löytänyt onnen? En ole pessimisti, mutta paremmaksi se ei muutu. Katsotteko elämää kuin elokuvaa, onko teidän ehdottomasti tiedettävä miten tarina päättyy? Kuinka monta ponnetonta, onnetonta, lupauksetonta yötä on elettävä, että oivaltaa nauttineensa edeltävästä illasta? Tuodaan mukaan tiedettä! Siis, toteuttaako ihminen vapaan markkinatalouden lakeja, onko ihmisenkin kasvettava ja pyrittävä suurempaan olotilaan, onko halu löytää täydellinen ilta riippuvuus vai ohjenuora elämälle? Onko väärin lopettaa kävely, heittää jalat ilmaan ja jäädä painottomuuteen, leijailla ja pompahdella pehmeästä seinästä toiseen? Eikö pilvien päällä ole hyvä olla, miksi etsiä taikurin hattua, löytyykö autuus sieltä, löytyykö todella? Jos koneisto pysäytetään, jos rattaiden kolina lakkaa, romahtaako ihminen, taantuuko hän henkilökohtaiseen lamaan?

Haluan sanoa vain yhden asian - uskon etsinnän itsessään olevan seikkailu ja illan kohokohta, siihen minun nautintoni kulminoituu. Jos sinä etsit ikuista Sangri-La'ta kaikkialta paitsi hetkestä, toisesta baarista, toisista kerrostaloyksiöistä, eri ihmisten seurasta, toisenlaisesta musiikista, toisesta puistosta tai joen eri uomista, olet hullu tai ainakin johdatettu harhaan. Halutessasi onnistua unohdat kokea ja kysyä itseltäsi, mitä tunnet juuri nyt. Älä käsitä väärin, en tarkoita haukkua saati loukata sinua, haluan vain auttaa. Ja jos kirjoituksistani ei ole apua, noh, olenpahan ainakin ilmaissut mielipiteeni. Mutta älä unohda tarkkailla itseäsi - lieneekö se pienen pieni kihelmöinti, se suupieltä nykivä omituisuus juuri se mitä olet alun perin etsinytkin, onni? Näin ollen, lakkaa etsimästä, ainakin hetkeksi, kokeile onneasi ja ole eksyksissä.

Auteur-ohjaaja onkin juutalaisnatsi!

2011-06-12T00:11:00.004+03:00

"Olen natsi."

Näin virkkoi modernin elokuvan mestarillisin auteur-ohjaaja, tanskalainen Lars von Trier, toukokuun puolivälissä järjestettävillä jokavuotisilla Cannes’n filmifestivaaleilla. Mediatilaisuudessa annettu lausunto kohahdutti sekä mediaa että kuulevaa kansaa, joka onnistuneesti irroitti lausahduksen kontekstista ja päätti olla ymmärtämättä sarkasmia. Sanktiona mauttomuudesta provosoitunut Cannes’n johtoporras löi mestarin mustalle listalle. Siis, ei enää pääsyä legendaariselle taide-elokuvan juhlapaikalle, on Trier suvereeni elokuvanero tai ei.

Rakentaakseni oikeutusta kirjoitukselleni, on sopivaa tuoda näytille itse riidanjyvänen kokonaisuudessaan:

”For a long time I thought I was a Jew and I was happy to be a Jew. Then I met Susanne Bier and I wasn’t so happy. But then I found out I was actually a Nazi. My family were German. That also gave me some pleasure. I understand Hitler. He did wrong things, absolutely. But I see him sitting in the bunker in the end. I sympathize with him a bit. I am a Nazi."

Näin Trier avoimesti tunnustaa olevansa häikäilemätön natsi. Juutalaiseksi kasvatettu poika on löytänyt kansallissosialistisen aatteen ja omaksunut sen - mikäs siinä sitten. Sillä ei niinkään ole merkitystä, että samaisessa lausunnossaan Trier tuomitsee Hitlerin toimet. Pääteesi lienee, koska Hitler teki vääryyksiä, ei hänen ahdinkoaan voi empatisoida. Onhan se sellainen myötätunto väärin, paha paha mies ja kaikkea. Vaikka empatiataso on vain "hitusen" ja perustelu hänen natsiudestaan saksalaistaustansa vuoksi on tietoisen groteski, on kulttuuritapahtumaan kerääntynyt juhlakansa pöyristynyt, sillä eihän kukaan leikittelisi holokausti-aiheella? Trier taisi sanoillaan todella osua kipeään hermoon.

Trierin puhe ei jäänyt tähän, hän jatkoi:

But come on, I am not for the second world war. I am not against Jews. I am very much for Jews. Not too much because Israel is a pain in the ass. But still, how can I get out of this sentence. OK. I’m a Nazi.”

Ikuisen marttyyrikansan esilletuonti oli viimeinen niitti. Lehdistön reaktioista turhautuneena Trier toteaa olevansa natsi, eikä suinkaan sarkastiseen sävyyn. Dogma 95 -protestistaan kuuluisaksi tullut ja monia kohahduttavia elokuvia ohjannut antisankari on ennenkin kiehautellut heikkohermoisten aivonesteitä muun muassa toteamalla olevansa maailman paras ohjaaja. Se vielä hyväksyttäköön, mutta kavahdetun tabun esilletuominen katkaisi tämän kuulijakunnan selän, eikä Trierillä ole selittelemisen varaa. Kuten usein ennenkin, jälleen saamme muistutuksen siitä, että uskalias huumori on poikkeuksetta väärin. Oli miten oli, porttikielto leimattiin kolmannen valtakuntalaisen otsaan.

Jälkikäteen Trier pahoitteli sanojansa:

”If I have hurt someone this morning by the words I said at the press conference, I sincerely apologize. I am not antisemitic or racially prejudiced in any way, nor am I a nazi.”

Sietämättömän tilanteesta tekee se tosiasia, että Cannes’n elokuvafestivaaleille luulisi osallistuvan älykästä, kultturellia kansaa, joka on oppinut lukemaan sarkasmia ja sietämään rankkoja mielipiteitä ja moninaisia persoonallisuuksia, jotka eittämättä kulminoituvat Trierin olemuksessa. Kuitenkin Trier on väärinymmärrettynä langetettu pahojen katseiden kadotukseen. Valitettavasti Cannes’n päätös on julkilausuma hienohelmaisuuden, tekopyhyyden ja konservatiivisen pidättäytyväisyyden puolesta. Toivon mukaan Trier pääsee tulevina vuosina osallistumaan Cannes’n juhlahumuun. En haluaisi nähdä tulevaisuutta, jossa Trier joutuu muuttamaan Sveitsiin erimielisten väijyntää piiloon – eikä sekään olisi ihan uutta elokuvan historian saralla.

Osoittaakseni myötätuntoa Trieriä kohtaan, taidan minäkin tunnustaa, olen natsi.

Muusikon iltakävely

2011-06-04T10:19:00.003+03:00

Nousen sängystä enkä sano sanaakaan. Tyttö kysyy kiusalliseen sävyyn "Oletkohan sä impotentti", jätän vastaamatta. Ilmassa on vieno kiiman tuoksu, ja minä olen saanut tarpeekseni. Kahmaisen takkini naulakosta, sidon kenkäni ja astelen ulos asunnosta. Mitä minä yhdestä naisesta. Niitähän on joka kadunkulmassa. Niitä on baareissa, kesäisin uima-altailla, tyttöjen vessoissa, kaupan kassoilla, majataloissa, toimistoissa, virastoissa, markettien pikkuhousuosastoilla, omakotitaloissaan miestensä hoivattavina, feministiliikkeen kokouksissa... Kaikkiallahan niitä on, se on ilmeistä. Kaikkialla paitsi minun luonani.

Ulkona huomaan unohtaneeni kitaralaukkuni sisältöineen naikkosen eteiseen. Se on arvokkain omaisuuteni, ja nyt sekin on minun saavuttamattomissani. Lääkkeeksi tilapäiseen masennukseen etsin takkini taskusta tupakoita ja sytytintä, kunnes hoksaan, että eihän tämä takki edes ole minun. Luonnollisesti mieleeni juolahtaa kysymys siitä, kelle herralle takki oikein kuuluu. Jatkan taskujen penkomista, ehkä löydän lompakon tai edes paketin purukumia. Vaan ei mitään. Hetkinen... Sittenkin jotain. Pala paperia, sormenpäässäni tunnen sen olevan hienoa laatua. Luultavasti valokuvapaperia - aivan, sitä se on. Kuvassa on, kukas muukaan, kuin hullaannuttava syysillan ilahduttaja, sama neito jonka luota juuri poistuin. Hienoa, totean itsekseni, hänellä on vanha kunnon Martinini ja minulla on hänen kuvansa. Ehkä voimme tehdä vaihtokaupan myöhemmässä vaiheessa. Yö on jo pitkällä, ilmassa on mukavan kirpakka miinusaste. Kämppäni sijaitsee muutaman korttelin päässä. Olen varma että minut puukotetaan ennen kuin ehdin kotiovestani sisään.

Korttelin käveltyäni tupakanhimo alkaa todenteolla riivata laiminlyötyä sieluani. Raavin rystysiäni hermostuneesti ja aivastan. Vilkuilen ympärilleni. Arviolta sadan metrin päässä loistaa 24/7 -kaupan neonvalo kutsuvasti. Tarkastan rahatilanteeni, noin viitisen euroa, olen onnekas. Luojan kiitos pidän lompakkoani housujen taskussa. Poikkean suorimmalta reitiltä kotiin, kaupan oveen ripustettu kello kilahtaa. Kaupan valaistus on epämiellyttävän kirkas. Kauppa on hiljainen. Hyllyjen välissä vitkuttelee pari ulkomaalaista. Menen kassalle.

"Aski Norttia."

"Neljä kaksikymmentä."

"Aika kallista."

"Sanos muuta, näin on nykyisin. Itsekin olen saman tuotteen uhri."

"Okei."

"Muuta?"

"Pistä tulitukut."

"Ja kaksikymmentä senttiä."

"Yhteensä?"

"Neljä neljäkymmentä."

"Okei." Ojennan vitosen.

"Kuusikymmentä takaisin."

"Oletko varma?"

"Uskoakseni, kyllä."

"Okei, hyvä", totean, "Olen katsos vähän kännissä. Ihmisillä on tapana kusettaa silloin."

"Illan jatkoja."

"Sitä samaa." Poistun kaupasta, ulkomaalaiset ovat edelleen hyllyjen välissä. Juonittelevat, mokomat, jotakin. Jään seisoskelemaan kaupan valojen loisteeseen. Raapaisen tikun askin kylkeen, se menee poikki. Seuraavaksi yritän kahta tikkua samaan aikaan - idea tuottaa tulosta ja saan tupakan sytytetyksi. Ensimmäiset henkoset tuntuvat parhailta.

Käännyn näyteikkunaa kohti ja kummastuksekseni tunnistan erään tytön autolehden kannessa, tunsin hänet aikanaan. Lehti on ihania naisia ja unelmien autoja vieri vieren -tyyppinen tuotos. En ole ikinä ostanut enkä lukenut yhtään vastaavista, se on se kiinnostuksen puute autoja kohtaan. Naisista pidän toki, mutta autot eivät ole mieleeni. On eriskummallinen tunne katsella vanhan siveellisen puoliystävättären poseeraavan luksusauton konepeltiin nojaten, rinnat pursuen bikineistä. Hän on nähtävästi laihtunut kymmenisen kiloa sitten lukion. Ja hankkinut silikonit myös. Hänessä oli aina potentiaalia. Hän oli diiva, tunnollinen oppilas, oppilaskunnan jäsen, ja luonnollisesti, opettajien suosikki. Ulkonäöltään hän oli tasaisen siedettävä, muttei koskaan säväyttänyt toden teolla. Tästä huolimatta hän sai minussa kiukun pintaan. Hän ei ymmärtänyt maailman menosta mitään sellaista, mitä koulukirjoissa ei mainittu. Pinnan alla hän oli heikkomielinen muiden mielipiteiden kopioija. Ensimmäisenä muistan hänestä viralliseen ääneen suolletut feministien puolifaktoihin perustuvat mielipiteet. En itse asiassa ole enää laisinkaan yllättynyt mitä hän tekee miesten autolehden kannessa. Mutta ei siinä mitään, onhan hän sentään kaikesta huolimatta kuukauden Alfa Romeo -tyttö - uskoakseni saavutus sekin.

Jatkan kävelyä kotia kohti. Mielioikusta päätän ottaa kiertotien. Hämärää seutua. Ei pahimmasta päästä, mutta lievästi sydämensyke villiintyy ohittaessa pimeitä kujia. Kaikenmaailman hiipparit... Sitten näen yhden laitapuolenkulkijan makaavan jalkakäytävällä, nojaten törkyiseen tiiliseinään. Ohittaessani häntä otan askeleen kaksi sivuun poistuakseni kosketusetäisyydeltä. Sitten tämä laitapuolen kulkija alkaa metelöinnin.

"Hei heppu! Sinä siellä... Kuule..."

"Pysyhän kaukana minusta."

"Hei ei kun kuuntele hei..."

"Nyt suu kiinni ennen kuin tarvitsee käydä ikäväksi."

"Kun mä vaan haluisin sanoa... Yks sellainen elämänohje vaan."

"Aijaa... Mitäs.", yllätyn melkoisesti saadessani tiedon siitä, että saankin kuulla lanttien kerjäämisen sijasta elämänohjeen, "Noh, anna tulla."

"Älä, mieshyvä, ikinä elämässäsi osta termospulloa sisustusliikkeestä... Se ei kannata, sanon vaan suoraan...", hän huokaisee raskaasti. Olen entistäkin enemmän ymmälläni.

"Olet sinä sitten erikoinen mutiainen."

"Näin oon kyl joo."

"Etkö loukkaantunut?"

"Kattia kanssa!" hän naurahtaa.

"Ai... Okei."

"Ei se mitään kuule, sä oot ihan aalrait...", mies sanoo.

"Olen muusikko ja vähän vielä kännissäkin."

"Muusikot ovat useimmiten aalrait."

"Kuule...", totean, ja kaivan taskustani kuusikymmentä senttiä, "Ota nämä"

"Sähän olet enemmän kuin aalrait. Sä oot eri kuoma.", hän toteaa vilpittömän ilahtuneeseen äänensävyyn. Katselen hetken neekeriherraa ja hymyilen. Sitten käännyn menosuuntaan ja tallaan määränpäätäni kohti. Ei hän ollutkaan yhtään hullumpi tapaus, ihan mukava ukko. Eivät nämä kaikensortin pummit näemmä olekaan niin epäkelpoja ihmisiä kuin uskalsin olettaa. Pienen ennakkoluulon siitä huolimatta säilytän turvanani. Huudahdan neekeriherralle illan jatkoja, potkaisen tyhjää säilyketölkkiä. Säilykekirsikkatölkin kolina kaikuu kerrostalojen väliköissä.

Katuvalot seuraavat matkantekoani, johdattavat minut uskollisesti kotiovelle asti. Ihailen iltaa hetken. Taivas on syvänsininen ja lempeä, tuuli on vain kevyt ja kaukainen olento, joka ei yllä hännänpäällänsäkään minuun. Odotan lumen tuloa. Järjestelen asioita mielessäni, ajatukseni tuntuvat olevan riidattomassa ja lähes kokonaisvaltaisesti tyytyväisessä tilassa keskenään. Huomenna saan keksiä miten saan kitarani takaisin. Hengitän yötä syvään, puhallan sen höyrynä ulos. Ilma ei enää tunnu kirpakalta.

Kahvia, kahvia, tyttö, kahvia

2011-06-04T10:19:00.001+03:00

Poika joi valkoisesta kupista vaaleaa kahvia

Seurasi ihmisten elämää

Suri omansa puutteita

Ihminen käveli toisen luokse

Poika kadehti heitä

Tyttö katsoi häneen

Poika kaipasi rakkautta

Tyttö oli kuusivuotias

Äitini oli parturi

2011-06-03T21:32:00.002+03:00

Mies istui kahvilassa katsoen hajamielisen näköisenä vieraita ihmisiä. Oli miltei kuin mies ei olisi katsonut ihmisiä ollenkaan, vaan katsonut heidän lävitsensä tiedostaen tilanteen merkitsemättömyyden - hän ei enää huomenna muistaisi miten he pukeutuivat, miten he kävelivät, millainen ilme heidän kasvoillaan oli ja mihin he suuntasivat. Oletettavasti hän ei edes muistaisi seuranneensa vieraita kasvoja, jos edes muistaisi olleensa kahvilassa. Ulkona satoi lunta, mutta sisällä oli lämmintä. Siitä huolimatta mies ei halunnut riisua muhkeaa kaulahuiviaan tai villalapasiaan. Hiki norosi hänen otsallaan, mutta harhailevissa ajatuksissaan mies jätti asian kokonaan huomioimatta. Kahvikupissa seisoi kylmää kahvia.

Hetken kuluttua mies säpsähti ja vilkaisi kelloaan - hänen tulisi jatkaa matkaa, vaan hän ei halunnut poistua tutusta kahvilasta. Hän päätti istua vielä hetken. Ikkunan toisella puolen kulki äiti ja pieni lapsi. Lapsi tiputti mukanaan kantamansa pehmolelun maahan ja jäi nostamaan sitä. Äiti ei huomannut tätä, vaan käveli ulos ikkunan rajaamasta maisemasta. Poika jäi yksin. Mies ajatteli kiiruhtavansa lapsen perään, polvistuvansa tämän vierelle ja kuiskaavaansa tämän korvaan. Mutta ei hänen tarvitsisi, aikanaan poika oppisi sen ilman hänen sanojansakin. Vaan ei aikaakaan kun lapsen äiti palasi hakemaan perään jäänyttä lastaan. Mies tunsi itsensä petetyksi. Lapsi äiteineen kipitti pois näköpiiristä miehen samalla noustessa pöydästään.

Parturikampaamon ovessa oli pieni tiuku, joka helisi miehen astuessa sisälle. Hän jäi seisomaan ovensuuhun ja tuijotti huonetta tietämättä oikein mihin hänen tulisi suunnata katseensa. Nuori nainen ohjasi hänet istumaan mustaan nahkatuoliin ja alkoi kysellä kysymyksiä. Mies vastasi vaivaantuneesti. Samalla hän tunsi hermostuneisuutensa kasvavan ja puristi tiukasti käsinojaa. Hän ei tarkalleen osannut vastata millaiset hiukset haluaisi, mutta yritti kuvailla toiveitaan mahdollisimman säntillisesti. Kuvaus oli samalla hyvin suuripiirteinen kuin myös jopa liiallisen yksityiskohtiin takertuva. Neito nyökytteli ja sanoi saaneensa käsityksen miehen sepustuksesta. Neito pyysi miestä siirtymään hiustenpesualtaalle, jolloin mies kysyi kummissaan "miksi?". Neito naurahti hyvänsuovasti ja sanoi, ettei mies ole tainnut pahemmin käydä partureissa. Mies vastasi vaitonaisesti "En ennen tätä, äitini oli parturi".

Saalistaja

2011-04-03T00:40:00.003+03:00

Hän itki, ja sehän oli surullista. Hän oli kaunis, ja sehän riittää. Näin elämässä, niin se menee. Oli jokseenkin pimeää ja kylmäkin taisi olla. Ilmassa ei ollut pakkasta kuitenkaan, mutta pienen vilpoisuuden jaoimme ihoillamme, minä ja hän. Me olimme kahdestaan, aivan vierekkäin, ja minä olisin halunnut olla vielä lähempänä. Hän oli ystäväni rakastaja, mutta se ei muuttanut asianlaitaa - hän viehätti minua suuresti. Puntaroin ystävyyden ja kauneuden arvoa itselleni. Helppo päätös, se oli huonoa, petollista ja näennäistä ystävyyttä, mutta kauneus oli todellista. Ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta ja pojanmielessäni varmasti sata vuotta pidempäänkin. Ollakseni täysin rehellinen, enkö ollutkin tehnyt valintani jo aikaisemmin?

Siinä he olivat seisseet, poika ja tyttö, molemmat kauniita omilla tavoillaan. Sanat eivät olleet kauniita, ja ne julmenivat julmenemistaan, kunnes tyttö käveli pois itkien. Nyt poika heitteli haravaa kotipihallaan ja potki postilaatikoita. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Tärkeintä oli, että tyttö istui vieressäni. Keräsin rohkeutta sanoakseni Et tiedä kuinka kaunis oletkaan, Rebekka.

Pysyin hiljaa, tietenkin. Minä olin vain poika, en edes etäisesti mies. Kai minä toivoin olevani yksi heistä, mutta olisiko usko sellaiseen tehnyt minusta sen uskaliaampaa? Yritin kuitenkin parhaani lohduttaakseni häntä. Ei, ei se ole sinun vikasi, aivan, hän ei vain osaa arvostaa upeuttasi... Voi sinua tyttöpoloa! Kunpa voisin auttaa sinua, voinko tehdä jotain puolestasi? Ei se ollut avunantoa, se oli itsekeskeisyyttä. Jospa hän vain halaisi minua. Kaikki on hyvin, mutta itke, jos se tekee mielesi paremmaksi... Viimein kiedoin käteni hänen ympärilleen, halasin häntä, niin kuin tosiystävä halaa. Ystävän lämmön ja huolenpidon hauraalla seuralla rikastin kylmän illan, hajotin muistot satuttavista sanoista, olin vahva ja osoitin, että hän saa luvalla olla surullinen ja eksyksissä, sillä se ei ole heikkoutta, se on rohkeaa käytöstä, ihailtavaa ja kaunista. Ethän sinä mitään muuta voisi ollakaan.

Lopulta irtauduimme toisistamme. Jos minulta kysytään niin aivan liian aikaisin. Pysyin hänen lähellään, mutta hän nojasi minusta pois päin. Kuitenkin hän oli saanut hetkeksi ystävän, hän tunsi olevansa välitetty. Mutta minä en ollut halannut ystävää, minä olin halannut mahdollisuuksien ruumiillistumaa, kaunista, minua ylempää olentoa, jolle mitkään tekemiseni eivät ikinä voisi olla tarpeeksi hyviä. Minä olin viheliäinen satyyri, kelvoton ja epärehellinen. Mutta jos asiaa oikein tarkastelee, uskon, että tuolloin juuri minä tarvitsin eniten lohtua.

Istuimme selät kerrostalon seinää vasten. Edessämme maiseman sulki metsä. Enää hän ei itkenyt, enkä tiedä olinko siitä iloinen vai harmissani. En tiennyt kuinka elävöittää sellaisia tunteita muissa ihmisiä, jollaisia olimme yhdessä kokeneet. Totta puhuakseni, minähän olin yksin typerien tunteideni kanssa, niiden tyhmien halujen, jotka väsyttivät minut loputtomassa spiraalissaan. Mitä hän oli tuntenut, tuhanneksen siitä mitä minä koin? Ei minun ihoni ollut samalla tavoin lämmin kuin hänen hipiänsä oli, minun ihoni oli ystävän iho, ja siihen minun oli tyytyminen. Tämä katkeruus johdatti minut pimeään luolaan, ja siellä minä samosin raivostuttavien kysymyksieni saattueessa: Miksi he kohtelivat toisiaan niin huonosti? Enkö minä olisikin parempi rakastaja hänelle? Miksi he olivat niin kauniita yhdessä? Miksen minä ollut samalla tavoin kaunis? Siksikö olin niin kovin yksin?

Ja kuten selvää oli, tyttö palasi poikansa luokse. Siinä he seisoivat, poika ja tyttö, molemmat kauniita omilla tavoillaan. Annoin heidän olla kahdestaan, sillä kahdenkeskeisen hetken he tarvitsivat. Heidän syleilynsä vaikutti vilpittömältä ja onnelliselta. Heidän oli hyvä olla siinä, sillä he tiesivät miltä toinen saman hellyyden asuttama ihminen vierellä tuntuu. He hurmaantuivat toisiinsa joka hetki yhä enemmän, sillä he jakoivat keskenään jotain suurta. Kun lähdin kävelemään kotiani kohti - he eivät huomanneet poistumistani. Olin ollut ystävä ehkä kymmenisen minuuttia, ja nyt tyttö unohtaisi minut. Mutta se oli jo paljon, se oli aivan valtavasti.

Ananan tarina

2011-04-03T00:33:00.002+03:00

Ajat ovat muuttuneet, enää ei ole vanha kunnon raiskauskaan niin kuin ennen. Ennen vaikein osuus oli löytää huora, jonka haluaisi alistaa sukupuoliseen kanssakäymiseen. Nykyään se ei enää ole yhtä mutkatonta, nykyään ne työntävät pilluihinsa kaikenmaailman miehentappajia - hiekkaa, erilaisia kojeita... Sairasta, kertakaikkisen mieletöntä. Murhaajia ne ovat, en voi muuta sanoa. Naiset haluavat nähdä verta. Ne pitävät siitä, kun poloiset miehet kyyristelevät tuskissaan pidellen kiinni peniksistään... Minä en ole paha mies, minä en ansaitse sellaista kohtaloa. Etkö vain olekin samaa mieltä?

Gamba ja minä istuskelemme kivisellä aidalla puun varjossa. Pidämme taukoa peltotöistä. On vietävän kuuma. Viehättävä tyttö kävelee ohitsemme. Tytöllä on suuri punottu kori käsissään, se näyttää raskaalta lasteineen. Aamupäivän aurinko porottaa taivaalla.

"Gamba", sanon, "eikö tuo tyttö olekin vetävän näköinen?"

"On."

"Muistatko hänen nimeään?"

"En."

"Panettaako?"

"Juu."

"Mennään."

Gamba ja minä kävelemme tuon kauniin tytön luokse.

“Hei!“, huudahdan, "Mikä sun nimesi on?"

“Anana“, tyttö vastaa.

“Tuo nimi saa minut kiimaiseksi.”

“Minun pitää mennä”, hän sanoo aralla äänellä.

“Sinä pysyt siinä.”

“Minä menen nyt.”

"Odotas nyt", tivaan, "Mihin sulla on kiire?"

"Töihin, äitini odottaa minua."

"Isäni sanoi, että saat vapaata tämän päivän."

"En tunne isääsi... Jatkan nyt matkaani."

"Mutta tiedät hänet?"

"Tietenkin", hän toteaa hiljaisella äänellä, "mutta nyt minun täytyy - -"

Lyön häntä nyrkillä kasvoihin, hän parkaisee. Tytön kori putoaa maahan, sen sisältö kierii ympäriinsä lennättäen ilmaan kuivaa tomua. Gamba seisoo vieressäni antaen minun tehdä likaisen työn. Se on ok.

Tartun tyttöön kiinni ja heitän hänet maankamaralle. Asetun hänen päälle niin, ettei hän pääse liikkumaan. Sitten peitän hänen uikuttavan suunsa kädelläni. Pyydän Gambalta kiveä ja liinaa, ja hän niin ottaa sinivalkoisen merimiessäkin olaltaan ja penkoo sitä. Esineet löytyvät nopeasti, hän ojentaa ne minulle. Pakotan neidon suun auki, työnnän kiven sisälle. Hammas lohkeaa. Kivi on valittu juuri tarpeidemme mukaan. Se on tarkalleen oikean kokoinen valtaosaan suista - se täyttää suun täydellisesti. Varmistan kiven paikallaan pysyvyyden sitomalla liinan, eli rievun, tytön suun ympärille. Hän puuskuttaa rauhattomasti, kauhuissaan, taistelee vastaan. Nousen pystyyn ja tartun hänen jaloistaan kiinni, vedän hänet muutamien metrien päähän joenpientareelle. Kuumuus on kuivattanut joen miltei kokonaan. Kuitenkin aivan joen pohjaa virtaa pienen pieni puro, se on kaikki mitä siitä on jäljellä näin kesäaikaan. Gamba hörppii isältään varastamaa kaljaa. “Töihin vaan. Gamba, anna varmistin”, ilakoin. Tyttö itkee.

Gamba on valmiiksi ottanut tarvitsemani esineen taikasäkistään. Hän tietää miten tapahtumat etenevät, hän on tuttu tarinan juonikuvion kanssa. Otan varmistimen, banaanin, hänen kädestään, laskeudun polvilleni maahan. Laitan pitkulaisen hedelmän maahan odottamaan vuoroaan. Kuiva hiekka pöllyää ympäriinsä, tyttö rimpuilee.

“Gamba, tule pitämään tyttö paikoillaan. Huora saattaa käydä hankalaksi.”

Ystäväni Gamba kävelee esiin puun viilentävästä varjosta, laskee kaljan ja säkin maahan. Hän laskeutuu alas ja tarttuu naisseuralaisemme käsistä kiinni pitäen huolen siitä, ettei tämä tee toivomattomia liikkeitä. Revin tytöt farkut alas nilkkoihin, hänellä on sievät kirsikkakuvioidut pikkuhousut. Asettelen pikkuhousut sivuun, hänen pillunsa näyttää hyvältä. Nappaan banaanin ja työnnän sen hänen pilluunsa, oikein syvälle. Banaani tärähtää. Arvasin tämän, helvetin kyrvänsilpojat. Vedän banaanin pois pillusta, kyrvänsilpoja on iskenyt hampaansa siihen kiinni. Heitän silvotun banaanin jokeen. Kostutan värkkiä sylkäisemällä siihen. Otan mulkkuni esiin, täytän sillä tytön vaon. Hieno homma. Nylkytän Ananaa kunnes laukean hänen sisälleen. Nousen ylös ja piilotan mulkkuni housujeni kätköihin.

“Gamba, sinun vuorosi.”

Siirryn vuorostani pitelemään tyttöä aisoissa, Gamba laskeutuu työmaalle. Gamban mulkku on omaani isompi. Se on ok, Gamba on muuten minua surkeampi. Hän on aavistuksen verran yksinkertainen. Hän on tyhmä, mutta kunnollinen mies. Hän upottaa itsensä neidon sisään. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin maanläheinen ystäväni örähtää nautinnosta. Hyvä poika, ajattelen. Nyt on miehen työ tehty. Irrotan otteeni tytöstä, hän kierähtää kyljelleen ja tärisee. Hetken hengähdän ja taputtelen Gambaa selkään. Sitten nostan merimiessäkin, tutkailen sen sisältöä. Etsin käsiini oluen ja pudotan säkin maahan. Tuon pullon huulilleni, ryystän sitä. Olut on lämmintä, mutta on se sentään aito maissijuoma. Juon pullon tyhjäksi. Tyttö ei yritä pakoon, hän on liian sekaisin järkeilläkseen. Ei hän kauas pääsisikään.

“Hei urho. Ota tämä”, Isken tyhjän lasipullon Gamban kouraan, “Työnnä se tuon huoran vittuun.”

“Se käy.”

“Se on hyvä idea.”

“Niin on.”

“On. Survaise sisään, oikein kunnolla.”

“Juu.”

Mies tekee työtä käskettyä, pullon kapea kaulaosa uppoaa vaivatta Anana-huoran vittuun. Loput pullosta ei liu’u sisään yhtä siististi. Värkki vuotaa siittiöitä Gamban käsille. Mielestäni se on hauska juttu. Gamba työntää pulloa reikään määrätietoisesti. Hänellä on gorillan päättäväisyys. Kun hän aloittaa työn, hän myös hoitaa sen loppuun niin halutessaan. Neito huutaa minkä voi yrittäen huitoa ystävääni käsillään, siksi joudun iskemään häntä nyrkillä ohimoon. Painan hänet maahan.

“Työnnä syvälle vaan”, rohkaisen Gambaa, “Ihan pohjaan asti. Tee se niin kuin mies.”

Ja niin Gambahan tekeekin, hän on oikea mies. Hän on iso, hän on vahva. Hän on hieno ja uuttera uurastaja. Pullo on lähes pohjiaan myöten työnnettynä Ananan vittuun, se on juuri niin syvällä kuin se menee. Ruskea pullo näyttäisi paremmalta valkoisen tytön revassa, mietin. Siinä olisi enemmän kontrastia - valkoiset sisäreidet, valkoinen häpykumpu, valkoiset pakarat, ruskea pullo. Joka tapauksessa ihastelen seuraavaa näkyä hetken, se on komeaa katseltavaa: Gamba oleskelee polviseisonnassa huoran edessä, huora itkee. Pyydän ystävääni väistymään. Kuuntelen huvittelustamme seurannutta uikutusta, katson tyttöä silmiin. Hänen kirkkaat silmänsä värisevät, ovat vettyneet. Kesätuuli vilvoittaa hikoilevaa ihoani.

Lortto tuijottaa minua, mulkoilee, ei taida enää tajuta mistään mitään. Suljen silmäni ja annan hetken ottaa minut valtaansa, annan euforian syöksyä minuun ja täyttää minut. Avaan silmäni - nyt on aika. Potkaisen Ananaa nivusiin. Kuulen pullon räsähtävän rikki hänen sisällään, akka alkaa kouristella. Hän yrittää huutaa, vaan huuto ei pääse suusta ulos, siispä se jää vaimeaksi mutta tuskaiseksi muminaksi. Anana vuotaa verta vaalealle hiekalle, hän yrittää hakata nyrkeillään Gambaa. En pidä siitä alkuunkaan. Hänen pitäisi tietää, ettei ystävääni kohdella niin, sillä minun ystäviäni kohdellaan kunnioituksella ja nöyryydellä.

"Gamba, heitä se jokeen."

"Joki on kuiva."

"Heitä se joen uomaan", neuvon, "se on ansainnut sen."

"Okei."

Gamba nostaa itkevän naarashuoran vahvoille käsivarsilleen. Hän ottaa muutaman askeleen kohti kuivunutta jokea ja tiputtaa tytön sinne. Se kierii joen seinämää pitkin tämän pohjalle. Joen pohjalla on olutpullo, kiviä, kuivaa hiekkaa ja yksi ämmä. Kaivan merimiessäkistä esiin kaksi uutta olutta. Heitän toisen ystävälleni.

"Gamba. Ole hyvä."

"Kiitos."

Gamba avaa maissioluensa hampaillaan. Minä avaan omani pullonavaajalla. Huora vetistelee joen pohjalla. Gamba näyttää hermostuneelta.

"Mennäänkö me takaisin töihin?"

"Paskat, ei tässä ole kiire", sanon, "Seuraa minua."

Laskeudun joen pohjalle pikkunartun viereen. Hän vuotaa kuiviin, hänen alapäänsä on silpoutunut hyödyttömäksi. Ei tuollaisella tee enää mitään. Gamba seuraa minua vaivoin joen pohjalle. Sylkäisen naisen päälle.

"Kuule narttu, tällaista sattuu kun yrittää silpoa miesten sukukalleudet!"

Kiertelen tyttöä, potkaisen hiekkaa hänen päälleen. Gamba avaa suunsa tukeakseen sanomisiani. Hän on uskollinen koira, hän toden totta osaa haukkua oikean isännän puolesta.

"Niin!"

"Etkö sinä, huora, tajua että mies panee jos mies haluaa panna?"

"Mies panee!"

"Siksi minä teitä typeryksiä koulutan! Että tajuaisitte jotain maailmasta!"

"Ette tajua mitään maailmasta!"

“Se on väärin työntää värkkiin jotain miesansoja. Ymmärrä se, nyt ehkä opit. Parempi olisi meinaan. Äläkä tee tästä mitään juttua. Tiedät ettei sun kannata. Kuunteletko! Tiedät ettei sun kannata. Lopeta uikutus, tekisit töitä tai jotain.”

“Niinpä!” Gamba ilakoi.

Hempukka ulisee, hän uikuttaa säälittävyyttään. Minäkin häpeäisin itseäni jos olisin hän. Ananan vartalo tärisee, hänen tumma ihonsa kalpenee hiljalleen. Tartun häntä hiuksista kiinni ja vedän hänet sen pienen puron luokse. Painan hänen kasvonsa veteen. Samalla siemailen oluttani; Gamba on melkein jo juonut omansa. Pidän Ananan pään kuraisessa vedessä niin kauan, että hänen rimpuilunsa lakkaa. Jätän hänet makaamaan siihen, housut kintuissa, lantio veren peitossa. Ihan kuin hän olisi juuri synnyttänyt ison lihavan lapsen. Naurahdan ajatukselle.

"Tule, Gamba", sanon. Kapuamme tasaiselle maalle. On aika palata töihin.

Raiskauksestani on kulunut noin viikko. Lasinsirut tuhosivat kohtuni, en siis voi koskaan saada lapsia. Toistaiseksi en pysty kävelemään, mutta se on vain väliaikaista. Kipu lamauttaa minut kun liikutan jalkojani. Naapurikaupungin lääkäri lainasi minulle pyörätuolin, jossa vietän kaiken aikani. Ulkoisesti katsottuna olen ilmeetön ja apaattinen, mutta sisältä päin olen tulista raivoa. Tuijotan herkeämättä edesmenneen isäni metsästyskivääriä.

Äitini on töissä viljelmillä. Siskoni on töissä viljelmillä. Veljeni on töissä viljelmillä. Minä olen yksin kotona. Oloni on tukala, minuun sattuu. En kykene tekemään työtä, olen liian huonossa kunnossa tehdäkseni mitään. Kuolleen isäni kivääri komeilee seinällä. Katson ikkunasta ulos, aurinko on korkealla. Sen säteiden kuumuus on polttava - tänään lienee yksi kesän kuumimmista päivistä. Minulla on jano. En haluaisi ajatella mitään, haluaisin unohtaa kaiken. Kuitenkin muistelen raiskaajiani, häpäisijöitäni. Muistan heidät hyvin, ja tiedän keitä he ovat. Laihempi, hihattomaan kauluspaitaan pukeutunut poika on nimeltään Chike. Tyhmempi ja isokokoisempi on Gamba. Chiken isä omistaa viljelmät, hän on seudun rikkain mies. Suuri osa kyläläisistä työskentelee hänelle. Eräs niistä, joka ei ole hänen alaisensa, on Gamban isä. Hänen nimensä on Chiamaka ja hän omistaa kylän ainoan pubin. Hänen ystävyytensä Chiken isään tekee hänestä ja hänen pojastaan koskemattomat. Käteni tärisee.

Kämmenselkäni ovat naarmuilla, niin ovat polvenikin, lähes koko vartaloni. Olin kuolla verenhukkaan. Olen pilattu. Äitini muistutti minua, missä asemassa pojat ovat. Heidän isänsä nostavat heidän suojakseen läpäisemättömän haarniskan. He ovat koskemattomia, suojassa lailta. Olen suunniltani. Mitä kukaan meistä heille mahtaisi, varsinkaan minä. Olen vain tyttö. En voi olla tuntematta syvintä ja puhtainta vihaa ja halveksuntaa Chikea ja Gambaa kohtaan. Kuinka he saattoivat tehdä tämän minulle... Mutta tiedän, etten ole heidän ensimmäinen uhrinsa, tämä on heille harrastus. He ovat hyviä siinä... Muutoin he ovat saamattomia, laiskempia kuin kukaan jonka tunnen. He tekevät töitä oman jaksamisensa mukaan, he ovat osaamattomia ja avuttomia lurjuksia. Mutta raiskaamisen he taitavat.

Gamban ohimossa on pahan näköinen, pullea arpi. Käsittääkseni Gamban isä ampui häntä kun tämä oli pieni. En tiedä miksi isä teki niin, mutta luultavasti se oli vahinko. Gamba jäi henkiin, mutta hitaana ja yksinkertaisena tollona. Isän aseen luoti repi Gamban ohimon palasiksi. Luodin jättämä arpi jäi muistoksi pojan ulkoiseen olemukseen, yhtä pysyvästi kuin pojan päänsisäiset vauriot. En sääli Gambaa. Itse asiassa minua pikemminkin harmittaa se, ettei isä osunut muutamaa senttiä keskemmälle poikansa päätä. Se olisi ollut hyväksyttävää; Pojasta kasvoi ilkeä kusipää, luultavasti Chiken opastuksella. Kummatkin heistä kuvottavat minua sanoinkuvaamattoman paljon. He saavat minut toivottomaksi. Heidän hurvittelunsa takia minä joudun istumaan tässä kirotussa pyörätuolissa. En voi saada lapsia, en tule saamaan aviomiestä. En tiedä voinko rakastella enää ikinä. Enkä usko, että edes haluaisi tehdä sitä enää...

Loistelias metsästyskivääri houkuttelee minua. Rullaan itseni seinän viereen kiväärin tuntumaan. Ojennan käteni, lasken aseen seinältä alas. Adoptoin tuon kauniin esineen omaksi lapsekseni. Avaan vaatimattoman lipaston vaatimattoman laatikon, näen pienen punaisen rasian, rasian täynnä luoteja. Nappaan sen, rullaan itseni ulos asunnosta.

Aurinko paistaa silmääni, hetkeksi se sokaisee minut. Lepuutan kivääriä sylissäni. Se on nyt minun lapseni, ainoa lapsi jonka minä tulen saamaan. Se tulee täyttämään tyhjyyden sydämessäni. Se on todellisempi kuin haaveet rakkaudesta, se on parhain tarjolla oleva lohtu. Tiedän että se rakastaa minua, sillä suostuu tappamaan minun vuokseni. Minä olen sen kuningatar ja se on minulle prinssi. Tähtään kiväärilläni aurinkoon.

Kylän hiekkaa pöllyävät kadut ovat vapaita ihmisistä, he kaikki hikoilevat töissään. Onnekseni tiedän, etteivät etsimäni pojat ole töissä tähän aikaan päivästä. Päivä on kuumimmillaan, joten heidän isiensä suomin etuoikeuksin he ryystävät kaljaa Chiamakan pubissa. Pian minä liityn heidän seuraansa.

Pyörätuolilla liikkuminen on vaivalloista, mutta se helpottuu jatkuvasti minun oppiessani oikean tekniikan. Säännöllisin väliajoin pyörätuoli päästää heikon narahduksen. Olen ensimmäistä kertaa ulkona sitten raiskaukseni. Minua pelottaa. Kadut, joita olen koko elämäni niitä astellessani kuluttanut, ovat nyt turvattomia. Ne huokuvat syvää pahuutta, välinpitämättömyyttä. Kukaan tässä kylässä ei uskalla, halua tai jaksa auttaa minua. Talojen rapautuneet, vaaleat seinät ovat lohduttomia ja rapistuneisuudessaan äärettömän ankeita. Ainoa tae oikeuden toteutumisesta lepää sylissäni. Lisään vauhtiani. Pyörätuoli niksahtaa. Haluan nopeasti pois täältä.

Pysähdyn - minun on levättävä hetki. Jakojenvälini sattuu sairaalloisesti... Pieninkin liike hiertää umpeutuneet haavani auki. En saisi vielä liikkua tässä määrin. Tunnen viillot sisälläni. Tuntuu kuin sisälläni olisi edelleen pieniä lasinpaloja silpomassa minua... Puristan käsilläni pyörätuolin käsinojia. Aurinko polttaa otsaani. Käteni tärisevät, oksennus nousee kurkkuuni. Nielen oksennuksen, en voi tuhlata nestettä. Suuni on kuiva. Polttamattomista tiilistä tehdyt talot värisevät ympärilläni, ne huojuvat. Minä huojun. Kylä on äänetön. Minun on kuuma ja minua pyörryttää. Repeän kahtia sisälläni, vaikeroin. Haluan pois... Mutta tiedän ettei kylä ole suuri. Olen matkalla murhaajieni piilopaikkaan, tiedän missä he ovat. He ovat lähellä. Maistan oluen heidän huulillaan. Kuulen heidän äänensä, näen heidän kasvonsa, tunnen heidän ihonsa. Se tapahtuu vain päässäni, mutta se on riittävästi antaakseen minulle voimaa - haluan hiljentää nuo äänet. Käteni hyökkäävät pyörätuolin pyörien kimppuun. Saan itseni liikkeelle. Taistelen pelkuruuttani vastaan. Tiedän, etten voisi hävitä tällaista taistelua. Matka ei ole pitkä, ja matkanpäässä minua odottaa suurin palkinto.

Kuumuus voi tappaa, helposti. Yritän unohtaa huonovointisuuteni.

Voimavarani eivät ole loputtomat, mutta tahtoni on. Olen valinnut kohtalonkumppanini, he kosivat minua ja minä vastaan heidän kutsuunsa. Olen valmis jakamaan kohtaloni heidän kanssaan. Katson taakseni, tomu nousee pyörieni alta korkeuksiin. Sitten osun johonkin, alavatsani lävistetään terästangolla, kiljaisen, kaadun. Lennän pyörätuolistani vasemmalle poskelleni, poskeni iho hioutuu hiekkaa ja pieniä kiviä vasten. En halua kuvailla kipuani, en ole kykenevä siihen. Olen täydellisen lamaantunut...

Elämä täällä ei ole koskaan ollut erityisen nautittavaa. En ole liiemmin vaativa, enkä halua valittaa. Isäni rakasti minua, silloin kun hän vielä eli. Hän opetti jopa minut metsästämään. Hän rakasti myös äitiäni ja sisaruksiani. Minäkin rakastan heitä kaikkia aivan suunnattomasti. En kuitenkaan aina pysty näkemään elämän kauneutta, joskus se tuntuu turhan vaikealta. Niin myös nyt, kauneus on sana, jota en oikein muista. Se saa minut voimaan pahoin. Tunnen pienen kiven työntyneen kämmeneni ihon alle. Pienet veitset ovat viiltäneet sormeni verille, ja niin ne ovat tehneet myös kasvoilleni. Pahin kipu jyrsii minua kohdunsuullani. Tunnen sisuksiini työntyvät naulat. Olen tuskissani.

Kivun äkkihyökkäys on niin voimakas, että se musertaa minut täysin. Suljen silmäni, puren hampaani yhteen. Vain kapeat sillat yhdistävät pimeän maailman ja sen maailman, jossa vielä äsken vaivoin olin. Osa silloista romahtaa kasaan, mutta taistelen pitääkseni muutamat niistä pystyssä. En voi menettää yhteyttä elämien kotimaahan - vaikka kammoksun sitä, on minulla siellä edelleen tehtävä. En ole kuolemaisillani, tiedän sen. Kohtuuttomuudessaan kipuni saa minut tuntemaan kuoleman läheisyyden, mutta on selvää, etten minä ole kuolemassa. Tuntui kuolonmaa kuinka lempeältä ja armolliselta tahansa, en ole vielä kykenevä astumaan sen porteista. Sekavan tiedottomuuden rajamaa pakenee kauemmas minusta, astun takaisin tähän maailmaan. Avaan silmäni.

Nostan pääni mahdollisimman varovasti ylös. Uikutan tunnustellessani kasvojani. Vasemmanpuoleisen poskeni iho on lähes kokonaan poissa, koskettelen sormillani paljasta lihaa. Pieniä paloja hipiästä on jäljellä siellä täällä. Tunnen hiekkaa veresnahassani. Yritän pitää ajatukseni määränpäässäni, en haluaisi lannistua. En haluaisi joutua shokkiin. Painan riekaleisen kämmeneni maata vasten, yritän punnertaa itseni ylös. Yritän myös välttää metelöimistä, mutta pistävä huuto kumpuaa suoraan selkäpiistäni. Syvät, tulehtuneet haavani sisälläni hieroutuvat toisiaan vasten. Huohotan ja rauhoittelen itseäni. Huuto vaikenee puuskutukseksi. Kesän kuumuus korventaa minut, tunnen palavan bensan ihollani.

Katson sivulleni. Näen ystävämielisen kiväärini. Kurotan sitä kohti, mutten aivan ylety siihen. Kurotan lisää, sillä tarvitsen prinssiäni. Ilman sitä matkani on hyödytön. Pinnistän ja lopulta sormeni saavuttavat auringossa kuultavan, kauniin aseen piipun. Vedän kiväärin luokseni, pidän sen tiukasti syleilyssäni.

Ponnistelen päästäkseni pystyyn. Minusta tuntuu, että minun pitäisi vain romahtaa ja kuivua tähän. En minä voisi tehdä sitä, sillä tuolloin tähänastinen vaivannäköni olisi ollut täysin turhaa ja merkityksetöntä. Paskat... Pusken ylävartaloni irti maasta. Pienen lapsen tavoin nojaan käsiini, olen voimattomien mutta päättäväisten käsieni varassa. Tunnen alavatsani venyvän ja viimeistenkin tervehtymässä olleiden haavojen aukeavan, tunnen ompeleiden repeävän. Tiedän vuotavani verta. Olen hakattu henkihieveriin jo ennen kuin olen saapunut taisteluareenalle. Aurinko on taivaalle nostettu järkkymätön tulikehä. Ihoani polttaa.

Heiveröiset tukipilarini tutisevat. Siirrän jalkaani, huojun paikoillani. Pyrin olemaan varovainen ja yritän olla satuttamasta itseäni entistä pahemmin. Nousen konttausasentoon ja ponnistelen pystyyn. Pahoinvointi vie minulta ymmärryksen tästä hetkestä. Yritän pysytellä tajuissani. Astun kaatuneen pyörätuolin viereen ja kumarrun. Suustani valuu hapanta nestettä poskilleni ja leualleni. Hiestä kostunut käteni tarttuu pyörätuolin käsinojaan - nostan sen pystyyn. Lopulta pääsen istahtamaan alas pyörätuolin syliin. Painan kiväärin poskeani vasten ja nojaan siihen, sitten itken.

Pyyhin kirvelevät silmäni hiekasta, ihoni punoittaa ja on arka. Täynnä kiihkomielisyyttä ja halua onnistua, täynnä epäoikeutettuja arpia ja kostamattomia ruhjeita muistutan itseäni siitä, miksi olen tässä tuolissa. Muistutan itseäni tavoitteestani. En salli itseni unohtaa vihaani tai Gamban ja Chiken irvokkaita kasvoja. Rullaan itseni liikkeelle voitonriemuisesti, sillä tiedän nujertaneeni vaikeimman osuuden. Alkuun vaadittu työ on pian ohi ja huvi saa alkaa.

Chiamakan pubi on suoraan edessäni. Tuijotan sisään suuresta lasisesta ikkunasta. Suuri ja pelottava, hallitsematon tunnekuohu nousee ylleni ja sukeltaa minuun nähdessäni heidät kolme, kaksi heistä baaritiskin edessä ja yksi - Chiamaka - sen takana. Chike tuo suulleen suuren tuopin olutta ja ryystää sitä niin, että osa siitä valuu hänen poskilleen ja poskilta hänen kauluspaidalleen. Vieressä istuva, iljettävä Gamba nauraa typerällä äänellään jollekin sellaiselle jutulle, jolle kukaan täysijärkinen ei nauraisi. Paitsi Chike ja Chiamaka. He eivät huomaa minua pubin edustalla. He eivät ilmiselvästi tunne katumusta siitä mitä he ovat tehneet minulle. Miltei näyttää siltä, kuin he eivät muistaisi ikinä tehneensä mitään pahaa kellekään. Kaivan luotirasian taskustani, lataan kiväärin. Nostan aseen ja painan sen hartiaani vasten. Otteeni on tukeva, tähtään sisälle pubiin. He eivät ole huomanneet minua. Eivät vielä. Jokainen heistä tulee tietämään, että heidän olisi pitänyt antaa minun jatkaa matkaa. Minä tulen pitämään huolen siitä.

Näyteikkuna sirpaloituu ja sirpaleet putoavat maahan. Luoti lävistää Gamban takaraivon, hänen aivojensa ja kallonsa palaset purskahtavat baaritiskille, oluttuoppiin, takaseinälle viinapullojen kylkeen, hänen isänsä kasvoille ja tämän valkoiselle kauluspaidalle. Chiamakan katse lasittuu, kun taas Chike putoaa baarijakkaralta ja kääntyy ympäri. Lataan kiväärin, painan liipaisimesta. Chiken rintaan ilmestyy luodin mentävä reikä. Veri virtaa ympäriinsä. Chike rääkyy keihästetyn eläimen tavoin. Se rooli sopii hänelle, sillä hän on eläin. Gamban sieluton, elämätön ruho sätkii pubin puisella lattialla. Yllättäen laukauksen sinkauttama luoti viistää läheltä ohitseni takanani seisovaan kiviseinään. Luoja! Kohotan kiväärini. Kuka minua ampui? Luoja... Sitten ymmärrän. Innostuin liikaa kahdesta kunniallisesta osumasta ja unohdin kokonaan kolmannen. Suuntaan surmanaseeni viimeiseen riistaeläimeen, viimeiseen saastaan. Chiamaka. Pirulainen oli toipunut shokistaan juuri sopivasti napatakseen revolverinsa baaritiskin alta. Minuun, hänen maalitauluunsa, hän onnekseni ei osunut. Vedän liipaisimesta, lennätän luodin matkaan. Epäonnekseni patruuna ei vie baarinomistajaa haudan lepoon, vain ruhjoo tämän kasvot. Luoti lävistää posken ja poistuu toisesta, mutta kuoliaaksi se ei Chiamakaa saa. Mies huutaa tuskissaan pidellen kasvojaan. Lataan kiväärini jälleen. Yllättäen tuuli puhaltaa korviini viestin - joukon ääniä, jotka varoittavat minua tulevasta. Joku on lähestymässä. Minun täytyisi kiirehtiä Chiamakan viimeistelyssä, mutta en näe häntä. Kuulen hänen parkunansa, kuulen hänen huohotuksensa. Tähtäimeni hakee sitä paskaa. Tule esiin, tule esiin, ajattelen. Hän pysyy piilossa. Ihmiset lähestyvät. Arvaan hänen piileskelevän baaritiskinsä takana, jossain lattialla. Uskoisin äänen tulevan sieltä. Arvaus on enemmän kuin epätoivo ja toimettomuus. Ammun baaritiskin etupaneelin alaosaan toivoen saalistavani Chiamakan. Laukaukseni kaikuu tyhjillä tiiliseinillä, kaikuu ja kulkee kauas uteliaiden korviin. Sillä ei ole enää väliä, heidät on jo hälytetty.

Herkistän korvani. En kuule yhdenkään niljakkeen tuskanhuutoja. Väärintekijöiden railakkaat hupiretket ovat nyt lopullisesti ohitse. Oluen ja veren sekoitus valuu alas baaritiskin pintaa, pisarat tipahtelevat lattialle. Lasinsirpaleita on kaikkialla. Molemmat pojat lojuvat kuolleina maassa, verisinä, arvottomina. Olen tyytyväinen näkemääni, hengähdän. Nojaan taakse ja lasken kiväärin levolle syliini, se palveli minua hyvin. Sulkiessani silmäni minusta tuntuu että pyörryn... Olen takertunut valtaisaan pyörteeseen, jonka voima on uskomaton. Tunnen Jumalan katselevan minua, enkä tiedä miten hän suhtautuu tekooni. Tulen epävarmaksi, ajatukseni muuttuvat mustiksi ja painaviksi. Katson maailmaa sakean sumuverhon läpi, pilvet ovat nousseet silmieni peitoksi. Peittäisivätpä ne auringon, edes hetkeksi...

"Voi luoja!"

"Mitä ihmettä!"

"Voitko uskoa?"

"Anana!"

Herään horroksestani. Nukahdinko? Menetin tajuntani?

"Herra Jumala mitä täällä on tapahtunut!"

"Anana?"

"Ei voi olla tosikaan!"

"Anana!"

Vaipumus saapuessaan vienyt voimani, mutta avaan silmäni hitaasti. Kaksi miestä tuijottaa minua, tunnen heidät. He ovat kyläläisiä, Effiom ja Erasto. He ovat järkyttyneitä näkemästään, toinen heistä toistaa nimeäni. Tunnen ympärilläni seinät, jotka estävät minua vastaamasta heille. Näen heidät, mutten ole heidän luonaan. Käsieni iho on kalpea.

"Keitä tuolla sisällä on? Chiamaka?"

"Saatanan soikoon, Anana! Mitä olet tehnyt?"

"Saatanan huora!"

"Käsittämätöntä!"

“Ei tämä voi olla!”

“Miksi ihmeessä, mitä tämä on!”

Erasto kiiruhtaa sisälle pubiin. Kaikki ovat kuolleita, hän huutaa Effiomille ja ryntää takaisin tämän luokse. Effiom katsoo minuun uhkaavasti.

"Tule, Erasto", Effiom sanoo ja alkaa kävellä minua kohti.

"Varo, sillä on kivääri!" Effiom parkaisee.

"Tule!"

"Voi Luoja, voi Luoja tätä kaikkea!"

Effiom pysähtyy eteeni ja iskee minua kämmenellään. Huojahdan istuimeltani maahan. Hän potkaisee minua kylkeen. Minun on hankala hengittää, raajani tärisevät.

"Erasto! Hae köyttä."

"Mitä varten?"

"Äkkiä! Hae!"

Sanat kuulostavat etäisiltä.

"Anana? Anana, herätys!", Effiom huutaa minulle, "Anana! Mitä tämä on? Olet seonnut, Anana! Olet seonnut, voi Luojaamme, olet seonnut! Miksi, Anana? Miksi! Eikö sinussa ole luonnetta vastataksesi? Miksi olet nyt hiljaa? Sinä arvoton! Ymmärrätkö mitä teit?"

Enää en kuule häntä, olen liian kaukana.

Herään Effiomin ja Eraston nostaessa minua pystyyn. He nostavat käteni ilmaan, ja kietovat hiertävän köyden ranteideni ympärille. Ennen kuin huomaankaan, roikun käsistäni puuparrussa, jossa vierelläni roikkuu kyltti "Chiamakan pubi". Suuri joukko ihmisiä on kerääntynyt ympärilleni. Katson tarkemmin ja huomaan, että miltei koko kylä on paikalla. Halveksunta ja raivo on näyttävää jokaisen heidän kasvoillaan. Näen äitini polvillaan väkijoukon seassa, hän itkee vuolaasti. Siskoni katsoo minua hämmennyksen vallassa. En sano sanaakaan. Osa heistä vain tuijottaa minua, osa heistä keskustelee kohtalostani. Joku huutaa, että minut pitäisi jättää tähän roikkumaan, joku mainitsee hirttämisen, muutamat puhuvat oikeudenkäynnistä. Moni ei sano sanaa puolestani, he tietävät sen olevan turhaa. En ole heille vihainen, ymmärrän sen hyvin. Minä en välitä heidän sanomisistaan, olen tehnyt työni.

Jokin kiinnittää huomioni. Katson sivulleni, järkytyn näkemästäni. Chike ryömii käsiensä varassa lasimurskan ja veren seassa ulos pubista. Luotini hänen rinnassaan ei riistänyt häneltä henkeä, siinä hän on ja matelee. Tuska on silmin nähtävää, hänen keuhkonsa on puhjennut ja hän haukkoo henkeä vaivalloisesti. Hän nostaa päätään ja katsoo minuun virnistäen. Se on hänen viimeinen irvailunsa minulle. Sitten hän sylkäisee verta vaalealle hiekalle. Kylänihmiset ryntäävät hänen luokseen hämmästyneinä, he luulivat Chiken kuolleen. He nostavat hänet pystyyn ja kantavat varjoon. Suljen silmäni. Väkijoukko katoaa ja aurinko viilenee.

Jotakin nykyihmisistä

2010-12-29T18:45:00.003+02:00

Mies lähtee kotoaan tehtyään liudan hankalia päätöksiä. Oli ollut aikansa kullekin valinnalle, joko tehdä oikein tai väärin tai jättää tekemättä. Mitä hän syö aamupalaksi, hedelmiä, pekonia ja munakasta, murohiutaleita, tavallista vaaleaa leipää, tummaa leipää, jogurttia vai ei, leivän päällä marmeladia vai voita? Tai ehkä on jotain vielä tärkeämpää: Voita vai margariinia. Hänen on elettävä oikein. Mies tietää, että hänen tekonsa eli valintansa määrittelevät hänet, siis mitä hän haluaa olla tai mihin hän muuten vain kykenee. Hänen on päätettävä - sininen vai valkoinen kauluspaita, kalvosinapeilla vai ilman, harmaa vai musta solmio, mustaa vai ruskeaa nahkaa; molempia ei voi pitää. Eikä liikaa tummia tai kirkkaita värejä, se ei käy. Mies pohtii, vertailee ja tekee niin kuin tekee tai turhautuu ja on tekemättä. Onneksi asiat voisivat olla huonomminkin, entä jos tulee kiire, jos vaikka nukkuu liian pitkään? Lukeako päivän lehden ja olla ajan tasalla maailmasta oman talon ulkopuolella vai mennäkö suihkuun ja tuoksua hyvältä? Ehkä on jotain vielä tärkeämpää: Oma talo vai oma asunto? Omaa vai vuokralla? Tänään hän käy suihkussa ja lukee lehden, hän on saavuttanut ideaalin olotilan ja voi olla ylpeä omista valinnoistaan: Uuden herätyskellon ostaminen kannatti. Mutta mikä nyt on ajankohtaista ja tärkeää: Kymmeniä kauluspaitoja vierivieren - mistä voisi tietää minkä niistä pukea ylleen juuri tänään? Valinta saattaa olla merkittävä, eihän sitä koskaan tiedä.

Sininen kauluspaita, ei kalvosinappeja.

Sininen paita kutittaa päällä. On 10 minuuttia työajan alkuun ja ajomatka on pitkä. Liikenne on ruuhkainen ja ihmiset ovat hermostuneita. On yhdeksän minuuttia työajan alkuun eikä mitään tapahdu. Mies valitsee kiertoreitin, jonka varrella on vähemmän liikennevaloja. Lumi tekee ajamisesta hieman hankalampaa, mutta onneksi miehellä on uusi auto, joka helpottaa arkea. Paidan kutiavainen luonne kiusaa päätöksentekijää, valkoinen paita ei olisi kutittanut yhtä paljon. Hän ajaa hieman nopeammin kuin tavallisesti, hän kiroaa päätöksensä lukea päivän lehdestä urheilusivut. Toisaalta, paikallisen joukkueen voitto miellyttää häntä. Se ei kuitenkaan auta, hän on myöhästymäisillään. Olisiko eilen illalla voinut puuhailla vähemmän, mennä ajoissa nukkumaan ja herätä hetkeä aikaisemmin? Jos näin olisi tapahtunut, nyt ei olisi niin kiire. Paidan selkämys hiostaa. Joku peruuttaa parkkiruudusta tukkien miehen ajokaistan. Auton renkaat luisuvat jäisellä tiellä eikä kumpikaan ehdi reagoida tilanteeseen. Molemmat heistä miettivät: olisiko sittenkin pitänyt valita kalvosinnapillinen kauluspaita?

Me kaksi

2010-12-06T14:03:00.007+02:00

Minä olen pieni,

minusta tulee suurempi.

Pieni olet sinäkin,

me olemme kuin lapsi.

Olemme yhdessä,

kaksin kämmenillä.

Meihin sattuu nyt,

enkä minä puhu sinulle.

Olen aivan hiljaa,

siten minä huomioin sinua.

Me muutumme,

me kasvamme yhdessä.

Meille käy niin,

aivan kuin kuuluukin:

Hampaiden kasvaminen

sattuu aina.

Paatos

2010-12-06T13:12:00.001+02:00

Edessäni lumi on vielä koskematonta, takanani olen askeltanut sen pilalle. Olen puhkonut kinoksen virheettömän pinnan, kauniin ihon, olen repinyt maata suojaava peiton rikki. Edessäni on puhdas tie, toivon, vaan askel askeleelta ymmärrän olevani aina vain enemmän väärässä. Jalastani loppuu voima ja polvitaive painuu alas, miltei kaadun ja kiroan humalatilaani. Kiroan myös hänet ja pyydän häneltä anteeksi. Minä aion sanoa jotain, mutta päätän olla sanomatta - se olisi kuitenkin jotain typerää ja minä rakastan häntä. Rakkaita ihmisiä ei saa satuttaa. Siten on hyvä muistuttaa itseään, se on helppo juopuneenkin ymmärtää. Olisipa minua muistutettu siitä aiemmin. Vaan mitä minä vieläkään ymmärrän, minä solvaan häntä ja kylmetän katseeni. Sydämeni paikalle on asettunut pieni sosiopaatti, pienen pieni mielipuoli, joka pyrkii pinnalle. Se on kasvanut vihastani ja voi hyvin. Minä vihaan sitä, mutta minkä voin, minusta tuntuu että en ole täällä. Ymmärrän olevani järjettä, tiedänhän minä ettei raivonsanoissa piile mitään hyvää, mutta on liian myöhäistä perääntyä: On vain helpompaa jatkaa huutamista, siten hän ei sano sanoja, joita hyvin pelkään. Minä valtaan tilan, esitän kuningasta ja olen kuin jumala. Mutta en ole kumpaakaan, sillä enhän minä mitään hallitse, olen täysin eksyksissä ja avuton. Näen miehen kävelevän ohitsemme - hän katsoo minua kuin paholaista. Se avartaa mieltäni, repii minut irti paatoksestani, se on musertavaa, eikä siitä ole pitkä matka taantumukseen. Puistatan vihamielisyyden rakastani kohtaan pois mielestäni ja vihaankin itseäni, sanojani, käytöstäni, vihaan niin että voin fyysisesti pahoin. En halua edes miettiä sitä, en nyt. Haluan pois tästä tilanteesta, olen niin pahoillani, minä... Se musertaa minut. Olen ansainnut kaiken sen, mutta asian käsitteleminen on mahdotonta. Huomaa minut, anna minulle anteeksi. Minäkin kärsin, tiedän kuinka väärin olen tehnyt. Etkö voisi antaa anteeksi? Tämä suunnaton suru, kai sinä näet sen! Kai sinä tiedät että olen pahoillani? Potkaisen jotakin ja varmasti satutan jalkani, en tiedä mitä muutakaan tehdä. Miksi minä sen tein, ei se auta yhtään. Pian en edes muista koko tapahtumaa, ehkä en tiedä huomenna mitä kaikkea katua. En saa unohtaa tilaani, en saa unohtaa mitään tästä, minun on muistettava kaikki. Mikä tekee minusta pahan ihmisen? Voi luoja, enhän minä ole tällainen! Pudottaudun lumihankeen itkien. Mutta enhän minä ole marttyyriasemassa, ei tässä minua ole loukattu. Nouse ylös! Mutta kuinka pelottavalta tuntuukaan hänelle jutteleminen, minä olen jo pilannut kaiken. Haluan sanoa, etten se ollut minä - jokin paha on tullut vieraakseni, istuutunut hartialleni ja puhunut puolestani. Huomasihan hän sen, kai hän ymmärsi etten se ollut minä? Niin minä haukon henkeäni ja puristan kättä nyrkkiin ja itken ja romahdan aina vain syvempään ahdistukseen tajutessani, että ei ole taikaolentoa, joka olisi puolestani tekoni tehnyt. Missä se paha henki on nyt, voinko minä häntä syyttää? En, ei se vain ole niin. Minä olen paha, tai ainakin olen osittain pilalla. Se ei ole tunkeilija ja mietteitteni vääristelijä vaan vähämielisyys ja kaikki paheellisuus, kärsimättömyys ja itsekkyys, joka vain on osa minua. Voiko sellaisen voittaa? Milloin ja mistä syystä se on syntynyt, olenko yksin vai tunnistavatko muut saman itsestään? Haluan tehdä parannuksen! Minuun sattuu, minuun sattuu niin ettet tiedä. Hän vetää minut lumesta jaloilleni, hän kannattelee minua ja vahvistaa heikot askeleeni, vaikka minä olen satuttanut häntä. Ruumistani raskaampi on mieleni, miten olenkaan ollut näin tyhmä, miten ihminen taipuu tällaiseen käytökseen? Tee minusta syytön! Sano ettet ole vihainen, ettet halveksi minua, mutta ethän sinä muuta voi! Mutta ole niin kiltti - minä en pysty siihen, enkä pysty kantamaan vastuutani. Haluan kuolla, haluan elää kanssasi, rankaiskaa minua ja hirttäkää minut, antakaa ymmärryksenne, älkää satuttako - minähän kärsin, kärsin jo valmiiksi kuin kuoleva olento, eikö se ole tarpeeksi? Älkää viekö minulta kaikkea, vaikka mitään en ansaitse! Vihaan sanojani, olin tunteitteni vallassa ja... Ei, ei, ei, mitä olenkaan tehnyt! Anna anteeksi, älä vihaa minua. Mutta olet sinäkin ollut typerä, tiedäthän sen? Hiljene!, sanon itselleni, ei hän ole tuomittavana. Minä olen, minä olen tehnyt väärin. Minulla oli syyni: Olin vain niin loukkaantunut, niin kovasti minä petyin. Minä itken ihan niin kuin sinäkin, minähän tässä riudun! Ja niin taas tajuan kuinka naurettava olen ollut ja olen edelleen - minäkö tässä kurjistun? Minä ehkä vaikeroin kovimpaan ääneen, mutta suurinta taakkaa en kanna. Mutta anna minulle ymmärrystä, tee se puolestani. Mitä minä tässä kerjään... Hän tarvitsee lohdutusta. Mutta en ole aivan varma, haluaako hän sitä minulta. Taidan kadottaa jotakin. Kysyn itseltäni, onko edessäni peili vai miksi askeleeni ovat kirineet jo edelleni?

Päivän päätös

2010-10-19T02:01:00.000+03:00

Jalkojeni alla vilistää kiiltävä kivilaatoitus, tämä moderni viihteen ja kaupallisten unelmien keskittymä vieraannuttaa minut. Jossain kaukana näkymättömissä kuulen videopelin äänen, kaikkialla ihmiset tunkeilevat. Jokin esine putoaa jossain, kaiku hajoaa rakennuksen käytäville ja katoaa ihmislabyrintteihin. Pusken itseäni väenpaljouden läpi, mutta se ei haittaa minua, sillä olen onnellinen. Joku tönäisee minua, sitten katsoo minuun yllättyen ja pyytää hymyillen anteeksi. Olen hermostunut, mutta samalla helpottunut tietäessäni, että tänään on se päivä. Olen matkalla hänen luokseen. Kannan mukanani lahjaa hänelle. Olen kauan halunnut tehdä näin, mutta se on jäänyt tekemättä, suoraan sanoen minua on pelottanut liikaa, ymmärtäähän tuon. Olen himoinnut tätä autuutta, mutta en ole uskaltanut ottaa sitä vastaan. Minulla on kuuma, katsahdan sivulleni, jossa ystäväporukka nauraa yhteisille vitseille vaateliikkeen ovella. Oli miten oli, tänään olen vahva ja luurankoni on terästä, en taivu pelon tai epävarmuuden uhkailujen edessä. Voisin perääntyä, mutta enää en aio sitä tehdä, tämä on minun oma päätökseni, asia jota todella haluan. Rohkaisen itseäni viisailla sanoilla, tunnen heikotuksen iskeytyvän minuun kuin jättimäinen kellon heiluri, jälleen muistutan itseäni noista lohdutuksen ja toivon sanoista.

Ostoskeskus vilisee monenlaista ihmistä - näen perheen, äiti ja hyvin pukeutunut isä lapsineen kahvilassa, joku pienoisista on pudottanut jäätelöä rinnuksilleen. Muut kaksi lasta leikkivät pöydän juurella. Tunnen hien nousevan otsalleni. Toki epäilen itseäni, toki epäilen tarkoitusperieni puhtautta, toki epäilen onnistunko tänään, mutta se ei ole olennaista. Tärkeämpää on tietää, että näin sen kuuluu mennä. Askel askeleelta lähenen tilaisuuttani, mahdollisuuttani, tietäni parempaan elämään. Muistutan itseäni: Pian minulta ei puutu mitään. Toivottavasti mikään ei mene pieleen. Vanha nainen katkaisee hektisen ihmisvilinän, hänen verkkainen nytkähtelynsä eteenpäin eivät sovi kuvaan. Luulen hänen olevan hieman häpeissään hitaudestaan, mutta kuka voisi häntä syyttää. Unohdan hänet, sillä minua huimaa, olen pahoinvoiva. Sen lisäksi minulla on muuta ajateltavaa. Pysähdyn keskelle aukeamaa, suljen silmäni. Äänet ympärilläni, päälläni ja vieressäni muuttuvat yhteiseksi kakofoniaksi, tasaiseksi mekastukseksi. Käteni liikkuu hitaasti taskuuni ja nappaa pienen arvokkaan esineen otteeseensa. Vakuutan itselleni - pian tämä arvoton paska ympärilläni on vähemmän hyvinvoiva. Painan sytyttimestä ja lasken viiteen.

Syystarina

2010-10-18T21:51:00.003+03:00

Läheisen koulun laitamilla oli leikkikenttä, jonka vieressä oli rämeikkö täynnä koiranputkia, apiloita ja pitkiä ruohonkorsia. Syksy oli saapunut kaikkien vieraaksi lakastuttaen monet kesän kasveista, mutta oli antanut tilalle kauniit oranssin, keltaisen ja punaisen sävyt. Näiden kaikkien luonnonkoristeiden keskellä sijaitsi kolo ja kolossa asusteli pienet Tiki ja Papu. Olemukseltaan he olivat kuin kaksi pajunkissaa, vain hieman suurempia. Aina syksyn lähetessä nuo kaksi pehmoisaa olentoa käpertyivät vieriviereen ja takertuivat toistensa takkuisista turkeista kiinni tassuillaan. Papu kehräsi tyttömäiseen sävyyn Tikin tuuheaa rintavillaa vasten tämän hengitellessä rauhaisaisasti. Ulkona oli jo huomattavasti viileämpää kuin kesällä, hyisevää, jos Tikin joskus jopa liioitteleviin sanoihin oli uskominen. Mutta siinä he olivat, kahden kesken onneissaan toistensa seurasta.

Eräs aamu Papu oli lähettänyt Tikin ruoan hakumatkalle. Kuten tavanomaista, Tikin oli tarkoitus tuoda jasmiiniriisiä aamupalaksi. Tarkemminottaen he tulisivat syömään sen lounasaikaan, mutta Tiki ja Papu olivat yhdessä päättäneet aterioida ainoastaan aamupaloja pieniin mumpsuttimiinsa, sillä aamupala on tunnettavasti päivän tärkein ateria. Näin he halusivat elää terveemmin. Olipa kuitenkin niin, että arkinen syysaamu sai uuden painostavamman sävyn, kun Tiki vaelsi takaisin reissultaan. Hän laski nyyttinsä innostuksesta tutisevan Papun jalkojen juureen ja avasi sen. Papun silmät suurenivat hämmästyksestä Tikin osoittaessa saalistaan: Se on kuskusia, sanoi Tiki. Kuskusia, kysyi papu. Se on sellaista riisiä, selvensi tietäväinen Tiki. Vastoin pienen Tikin odotuksia, hänen urhea ruoanmetsästyksensä ei päättynytkään innokkaaseen ylistykseen - Papu oli selvästi pettynyt. Tämän pienen karvapallon sílmät surustuivat pohdiskellessa, miten ihmeessä he voisivat syödä kuskusia, eihän siitä saanut samalla tavoin otetta kuin jasmiiniriisistä! Olipa Tiki ollut ajattelematon, murehti Papu.

Tikin tunnustellessa viiksillään ilmassa leijuvaa vaivalloista tunnelmaa, hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi. Hän halusi kuitenkin olla esimerkillinen tikiuros, eikä siksi suostuisi itkemään pahaa mieltään Papunsa edessä. Pienet surulliset kyyneleet eivät vierähtäneet Tikin pörröisille poskille, vaan täyttivät hänen pienet poskipussinsa. Hiljalleen takkuturkin posket turposivat muhkeiksi palloiksi, eikä Papu voinut olla arvaamatta mistä oli kyse. Hänelle tuli itselleen paha mieli omasta käyttäytymisestään - eihän Tiki ollut tarkoittanut mitään pahaa, ei hänelle saisi olla vihainen! Eikä Papukaan halunnut Tikirukkaansa satuttaa, olihan tämä sentään hänen mielitiettynsä. Häpeissään Papupieni purskahti myöskin itkuun, jolloin Tikikään ei pystynyt pidättelemään kyyneleitään. Siinä he molemmat vollottivat omaa höpsöyttään, kunnes painaituivat toisiaan vasten ja tuhisivat. Niin heillä oli tapana tehdä pahastumisen jälkeisinä hetkinä. Niin oli pian taas kaikki hyvin, eikä aamuisten tapahtumien ikävä muisto häirinnyt kahden kehrääväisen onnellista kolossa kieriskelyä.

Illan tullen öinen syysviima puski maankamaralla. Tiki ja Papu tunsivat puhurin vaikutuksen kotikolossaan, eikä jo aikapäivää sitten kerätty voikukan untuva tuntunut tarpeeksi lämpöisältä. Yhdessä he ideoivat, miten pysyisivät kylmettymättä koko pitkän pohjolan talven. Kekseliäs Tiki sai aatteen - hän kavertaisi heille ihkaoman omakotiperunan. Aikamoinen urakkahan se olisi, Tiki itsekin myönsi, mutta Tikin on tehtävä mitä Tikin on tehtävä, niin kuin sanotaan. Hän päättikin ryhtyä tuumasta toimeen ja tarmokkaassa touhuntäyteisyydessään tempaisi pystyyn, hän menisi heti lähimmälle perunamaalle kuokkimaan! Perunoista hän valitsisi loistoyksilön, jonka hän vahvoin jyrsijänkäsinsä työntäisi asuinkolojen aitiopaikalle, kovertaisi sen ontoksi ja kaivaisi sen maahan. Papu kummaksui Tikin aivoituksia, miten pieni Tiki pystyisi moiseen urakkaan? Sitten Papu kavahti pelosta - kaiken kukkuraksi eihän Tikirakas saisi mennä pellolle tähän aikaan yöstä, pellollahan uinui pelottavia lokkeja! Mutta kovapäinen Tiki oli päätöksensä tehnyt, hän ei pehmoilisi! Tiki tarrasi tammenterhoon ja otti sen kuoren kypäräkseen. Vastoin Papuneidon toiveita hän marssi, tai pikemminkin ryömi, ulos turvaisasta kolosta kohti seikkailua. Pienen pieni Papu kypristyi pientäkin pienemmälle rullalle huolien Tikistään. Uniäkäisten lokkien kanssa ei sovi leikkiä, ajatteli tuo rakastunut luimukorva.

Tiki vaelsi yön hämäryydessä. Ymmärrettävästi kylmä nostatti hänen karvapeitteensä pystyyn, jotta pureva tuuli ei kirvottaisi pikkuisen helakanpunertavaa ihoa. Ennen pitkää pimeä teki tepposensa Tikille - hänen suuntavaistonsa katosi, jolloin pelko ja kylmyys saivat hänen leukansa tärisemään niin, että hän huoli etuhampaittensa tylpistyvän siinä kolkkeessa. Sellaisessa tapauksessa hammaskipuun auttaisi vain eukalyptustahna ja sideharso. Rauhoittuakseen hän päätti hetken tuijotella tähtiä. Hän muisti kuulleensa Pohjantähdestä, joka auttaisi ihmisiä löytämään kotiin. Tutkiskelun ja turhautuneen tuhinoinnin päätteeksi Tiki totesi mielessään, ettei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, mikä kaikista niistä mokomista oli Pohjantähti.

Aikansa Tiki harhaili tietämättömänä sijainnistaan tai päämääränsä suunnasta. Hän ei kuitenkaan voisi palata tyhjin tassuin kotionkaloonsa, sillä siellä häntä odottaisi toiveikas Papuinen, eikä Tiki haluaisi toistamiseen aiheuttaa tälle pahaa mieltä. Toisaalta, eipä olisi Tiki siinä sakeassa synkkyydessä tiennytkään missä päin kolo mahtoi olla. Yllättäen hänen haparoiva tassuttelunsa lopahti, kun hän huomasi edessään liikehdintää. Jokin pitkäkorvainen valtaisa olento loikki suurenmoisen hiekkatien poikki. Tiki ymmärsi, ettei elukka voisi olla mikään muu kuin musta kissa, sillä se matkasi tien yli. Vaikka Tiki tiesi kissaolentojen olevan vaarallisia, hän ei pelännyt, vaan rohkeasti sulki silmänsä, ettei tähtien loiste kimaltelisi hänen suurista silmistään ja näin houkuttelisi mouruajaa paikalle. Hetken odoteltuaan Tiki uskaltautui avaamaan silmänsä ja helpotuksekseen hän ei enää löytänyt mustaa kissaa katseellaan. Oli aika jatkaa matkaa. Samaan aikaan vain linnunvisertämän päässä levoton Papu ei saanut unta. Kunpa Tiki palaisi pian takaisin kotiin, hän ajatteli tapittaessaan kolon multaseinämää.

Yö hohkasi syksynmieltä kaikkialle. Puiden punertavat lehdet lehahtelivat tuulen tanssahtelun tahdissa, jolloin sinne ja tuonne syntyi ruskaisia lehtipyörteitä. Hiljaa Tiki toivoi suuren lehden lennättävän hänet takaisin koloon Papuisensa syleilyyn. Pienten tassuen tepsutellessa matka perunamaalle tuntui ikuisuudelta, varsinkin kun Tikin suunnistuskin oli vähän summittaista. Vaellellessaan viluinen tassuttelija tunsi toisenkin häiritsevän tunteen - häntä oli alkanut nälättää. Hän tiirusteli ympärilleen nähdäkseen jotain syötäväksi kelpaavaa. Eikä aikaakaan, kun hänen silmänsä osuivat houkuttelevan punaiseen naposteltavaan, pihlajanmarjoihin! Ne olivat tuulen tuiverruksessa tipahtaneet pensaan juurelle. Siinä se marjaterttu mehevästi möllötti kuin paras herkkuateria, ajatteli Tiki. Nälissään hän hotki aimomäärän pihlajanmarjoja. Tuntiessaan kyltäisyyden tunteen, ahmatti tuhahti tyytyväisenä ja haukotteli raukeudessaan. Marjat olivat kuitenkin sotanneet herkkusuun tassut tyystin, joten tämä päätti pyyhkiä ne turkkiinsa.

Pimeydessä Tiki tassutteli kohti etäistä määränpäätänsä. Jokin muukin hiipi yön hiljaisuudessa, piiloutui puiden oksistoihin ja ruohonkorsiin lopulta käyden kiinni Tikiin kuin petoeläin - eriskummallinen huojunta sekoitti tahmaturkin askeleet. Silmiään sihrustellessaan Tiki huomasi, kuinka hänen näkökenttänsä sumeni ja kuljeskelun ensialkuun hienoinen haparointi muuttui oikeaksi sikkuraiseksi sekamelskaksi. Ei aikaakaan, kun Tiki muisti varoittelevat puheet käyneiden pihlajanmarjojen syömisestä. Hän ei ihan tarkalleen tiennyt, missä ne marjat oikein kävivät ja miksi ne sitten muuttuivat niin petollisiksi, mutta sellaista hän oli joka tapauksessa kuullut huhuttavan. Hän huomasi olotilansa olevan kumman pomppivainen ja innokas, vaikkakin samalla hämmentynyt ja hieman pelokaskin. Tovin kummasteltuaan mielentilaansa, jostain syvältä Tikistä kumpusi uusi kauhukuva - löytäisikö hän ollenkaan kotiin tällaisessa kunnossa? Hädissään hän pyörähteli ympäri etsien jotain tuttua ja turvallista näköpiiristä. Yllättäen pyöriminen kävi hänen päähänsä, jolloin hänen tassujensa voimat hupenivat ja hän lennähti töpöhännälleen maahan. Hetken hän tuhisi pahastuneena puistatellen pörröistä päätään.

Nostaessaan katseensa poloinen Tiki näki edessään jotain pahaenteistä. Suuren suuri varjo lähestyi häntä. Tiki teki minkä parhaaksi näki - hän käpertyi kerälle ja tutisi vimmatusti. Hän aavisti varjon olevan jo aivan nuuhkimisetäisyydellä, mutta ei tiukasti nyytiksi rullautuneena osannut varmaksi sanoa. Kun hän luuli jo lähdön tulleen, kuuli hän nuivakan äänen, "Nouses siitä, en minä sinulle pahaa tee." Epäröiden Tiki kierähti auki ja vilkaisi entistä varjoa, joka nyt oli saanut ääriviivojensa täytteeksi kokonaisen olennon. Se oli sievä ja sileäturkkinen tyttökettu. Hieman änkyttäen Tiki kysäisi ketulta, "Etkö aio syödä minua?" johon tämä vastasi hieman närkästyneenä "En tietenkään, olen kasvissyöjä. On vanhanaikaista ajatella, että kaikki ketut söisivät lihaa." Vai niin, Tiki ajatteli kummissaan, muttei tohtinut sanoa mitään. Hän keskittyi olemaan iloinen siitä, ettei tullutkaan ahmituksi hirviön kitaan.

Niin he juttelivat hetken, ja Tiki selitti juurta jaksaen miksi hän samoili teillä tuntemattomilla. Tyttökettu selvensi, ettei perunamaa ollut tässä suunnassakaan. Sen lisäksi sinne oli turhaa alunperinkään lähteä, sillä pellon multa oli jo yöroudassa, eikä siitä saisi perunaa kaivetuksi edes tikiarmeija talttahampaineen. Se tosiaan oli totta, Tiki myönsi samalla tunnustaen, ettei ollut tullut ajatelleeksi koko asiaa. Hänen lohdutukseksiin tyttökettu suostui viemään Tikin takaisin kotikololle, sillä hän tunsi seudun erinomaisesti. Jopa paremmin, kuin oman turkkinsa, kettu rehvasteli. Tikin oli todella käynyt tuuri, sillä vaikka kettutyttö vaikutti hieman nirppanokkaiselta, oli tämä loppuviimeksi oikein hyväsydäminen. Niinpä Tiki kiitti avuliasta kettuneitiä ja tarrasi tiukasti tämän tuuheaan häntään kiinni. Siinä hän roikkui ketun vilistäessä lehmuston läpi kuin vauhko siiseli. Ensijännityksestään selvittyään hän vajosi mietteisiinsä - hän muisti oman rakkaan Papunsa. Huokaillessaan kaipuuta puut hänen yllään yhtyivät rakkauden suosionosoitukseen ja tiputtelivat ruskanpunaisia, sydämenmuotoisia lehtiä tuulen vietäväksi. Pian hän olisi kotona. Huojentuneena Tiki rutisti ketun häntää ja miltei nukahti. Ei kuitenkaan aivan, sillä siinä määrin ketun huima matkanteko sai arastelevat vilunväreet ryntäilemään pitkin hänen selkäänsä.

Seutu alkoi näyttää tutulta. Aamun valjetessa tyttökettu ja Tiki olivat kotikolon suulla. Tiki ymmärsi, että hän oli sekavuudessaan tarponut aikamoisen matkan yössä miltei huomaamattaan. Kettu laski Tikin alas, eikä tämä voinut olla huokaamatta helpotuksesta - kotikolon puhdas humus tuoksui kutsuvasti. Nyt rentoutuessaan Tiki hoksasi toisen asian: Hän oli hyvin väsynyt. Voi kuinka Papun lämpöinen kylki tuntuisikin nautinnolliselta ja turvalliselta. Tiki katsoi kettua silmiin, ja sanoi olevansa kiitollisuuden velassa tämän hyvän teon vuoksi. Hän tosiaan oli jalo tyttökettu. Ei se mitään, oli ilo auttaa, tyttökettu totesi. Mutta nyt hänen olisi mentävä sienimetsään, sillä jotain hänenkin oli syötävä. Sitten nuo kaksi ystävystä hyvästelivät toisensa iloisin mielin. Nopeasti kettu oli jo puikkelehtinut läpi rämeikön matkalla sienestämään. Tiki ei malttanut paistatella aamuauringossa, vaan ryömi pikimmiten turvaisaan koloon. Eikä kukaan olisi voinut sanoin kuvailla millaisen vastaanoton hän sai, kun onnesta piupahteleva Papu ryntäsi sankarillisen Tikinsä syleilyyn. He paijailivat toisiaan, painoivat nenänpäänsä vastakkain ja olivat siten mahdollisimman lähekkäin. Siinä Papu ja Tiki tuhisivat toistensa turkkeihinsa autuaina jälleennäkemisen riemusta. Yhtäjaksoista kuhertelua ja köllimistä kesti seitsemän päivää, eikä kummaltakaan puuttunut mitään. Edes syksyn kylmyys ei haitannut - yhdessä tuumin olivat he keksineet kantaa palan sammalta kolon suuaukolle, jolloin halla ei enää päässyt hönkimään sisälle heidän onnelaansa. Pian talvi tekisi tuloaan, mutta käpertyneinä toisiinsa heillä ei olisi hätää, siitä he olivat täydellisen yhtä mieltä.

Peltivene Potemkin

2010-07-21T08:25:00.000+03:00

senkis sortajat!
pistätte miehen rinkiin
ja vähintääski henkisesti
potkitte maahan.
te osoitatte sormella kun jokin menee pieleen
ja sanotte ivallisesti "öhö öhö".
se kismittää mua.
ja mulle tulee paha mieli.
sit te määräätte tee sitä tee tätä,
ja sit mä teen,
ja mä olen parhaani yrittäny,
ja senkin oon tehnyt väärin mukamas.
kuules nyt valtiovalta,
meitä on oikea joukko joita vituttaa.
pistetää sakki kasaan vaan.
sit me lynkataa teijät!
ja huudetaan:
attica! attica!
nii ja haistsää... tai en sanokkaa!
mut olen vihainen!
se on tietty vaan siksi,
koska oon huono kansalaine.
kato minuu silmii ja tuomii sit vast!
eiku eii, et sää semmossii.
mut valtio, te olette mulkku,
noin, tulipa ees se sanottuu.
kuulkaa ny,
nousen vielä kapinaan!
niin kuin pikkuine lintu!
tosin en vielä,
minul on taas yövuoro työvuoro,
ja töissä pitää olla reipas,
niin kuin te sanotte.
te vaaditte ihan liikaa,
ja se stressaa
ja saa miehen hötkyilemään.
työnsitte mut laidan yli.
siksi mä en ryhdykään tällaiseen.
nostan punaisen lipun salkoon -
tää on mun peltivene potemkin.

Olento sisällä

2010-07-19T20:58:00.000+03:00

(esipuhe)
nyt puhun aivan avoimen tosissani,
enkä aio jättää sanoissani arvailun varaa.
siksi pyrin kertomaan tästä polttelevasta aiheesta mahdollisimman todenmukaisesti,
niin että muutkin ymmärtäisivät mistä puhun,
jonka jälkeen tiivistän draaman puhuttelemalla ongelman ydintä itseään,
viimeisen päälle henkilökohtaisesti, tietenkin.
siispä te muut, kuunnelkaa:

(itse asia)
harvinainen mutta vittumaisen sitkeä otus on kutsumatta piiloutunut sisälleni.
se on muovannut itsensä pieneksi nyytiksi,
joka hohkaa ahdistusta kuin kamiina talviyössä
ja on juutalaisen nokkela keksimään piilopaikkoja ajatusteni sopukoissa.
etsiessäni sitä se sirottelee itsensä kaikkialle kuin auringonvalo pimeän huoneen verhonraoista tai livahtaa kätköön kuin hämähäkki sohvan alle.
se lurkkii.
sen alkuperästä ja luonteesta voi olla monta mieltä,
mutta ystävämieliseksi sitä ei voisi kuvitella.
ensiksi se on vain inhottava puistatus, sitten se lamauttaa koko ihmisen.
kiroan sen kuin perivihollisen, vaadin sitä väistymään.
mutta se ei kuuntele minua.
se kasvaa.
se leviää sisälläni kuin vesilasiin vuodatettu veripisara ja lopulta värjää minut kokonaan.
sen nimi on turhautuminen.

(loppukaneetti)
nyt,
korostetusti viimeisen kerran,
minä puhuttelen sinua suoraan:
astu ulos minusta,
ole niin kiltti.

fiasko, poikki, otto

2010-07-15T01:20:00.001+03:00

Klaffi paukahtaa,
uusi alku.

erilaisessa tarinassa
näyttelee
osin samat
henkilöhahmot,

mutta
skripti
on kirjoitettu
aivan uusiksi.

luottavaisin
mielin
ohjaaja
kertoo ryhmälleen:

tästä filmistä
tulee taatusti
eittämätön
klassikko.

Välinpitämättömyys

2010-07-15T01:10:00.000+03:00

hiljaa on se kaivertanut
voimaa ihmiseltä
niin se kasvaa kuin syöpä
tai vaivihkaa tuhoaa kuin
mätä puun sisässä
taipumus hyvään
muuttuu tahtoon kylvää
omaa parastaan
yllyttää henkilökohtaisen
ikioman itsekkään
elämänsä epäaatteen nimeä
tai sitten vaan nimettömänä
voi ihminen olla ottamatta
taakkaa henkistä
koska vastuu kannetaan
tuhannen muun puolesta
ja niin idealisti kuolee
toiveen mahdottomuuteen
ja hippi hukkuu
utopian typeryyteen
kun ajattelun kaunistelusta
ei ikinä kummunnut pelastusta
ei siitä voi syyttää
kai ketään.

Jokamies

2010-07-14T04:24:00.001+03:00

mitään ei ole tapahtunut
ja se pelottaa eniten.
kaikkea on saavutettu,
sitä sun tätä,
aina jotain jossain määrin.
elämä on päättäväisesti
antanut ainakin hieman.
tuttu turvallisuus vakuuttaa:
miehen jännimmät kokemukset
viriävät hänen unissaan.
rutinoituneena,
samassa syklissä,
käpristelee kaihoisasti
onneton jokamies.